Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa menu_set_active_trail() (rivi 2405 tiedostossa /home/koirieny/public_html/includes/menu.inc).

"Ei se olekaan kiva"

Tällä palstalla on allekirjoittaneen tarkoitus kirjoittaa rescueilmiöistä, koirista ja kaikesta niiden välillä vähän kevyemmin, mutta nyt ei pysty, vaan tulee ihan vakavaa asiaa. Rämpiminen Cernavodan tulvan keskellä heinäkuussa, aistien koirien ahdingon ja hädän, sai raivon nousemaan pintaan jo Romaniassa: meitä auttajia on liian vähän ja moni koiran ottaja ei kuitenkaan tosissaan sitoudu. Näistä asioista haluan kirjoittaa tässä ja nyt.

Mikä saa ihmisen luopumaan kaikesta vapaa-ajastaan ja miettimään yhdistyskuvioita jopa omalla työajallaan? Mikä on se asia, jonka takia yöunet jäävät minimaalisiksi ja aika on aina muutenkin kortilla? Mikä saa syyllisyyden kalvamaan tekemättömistä töistä ja oman perheen laiminlyönnistä? Mikä saa kuljettamaan aamuin illoin normaalia suurempaa koiralaumaa perässään ja sietämään ihmisten -tok-tok- osoitukset? No vastaus on tietenkin KUTSUMUS.

Kutsumus yrittää edes auttaa jotenkin, vaikka oma panos ei suuri olekaan. Maailmassa on liikaa julmuutta ja pahaa. Niin ihmisten kuin varsinkin puolustuskyvyttömien eläinten keskuudessa. Kutsumus attaa näitä eläinparkoja ajaa tähän kaikkeen: tekemään palkatta paljon näkymätöntä työtä, nappaamaan yöunista puuttuvaa aikaa, sietämään valtaväestön halveksivia ennakkoluuloja ja täysin hihasta vedettyjä väitteitä rescuekoirista ja niiden tuonnista. Sukulaiset ja ystävät ovat valmiita passittamaan hoitoon ja naapurit naureskelevat. Se, että haluaa auttaa koiria on tuonut mukanaan myös yhteydenottoja ihmisiltä, joille ei ikinä koiraa pitäisi antaa. Ja kaikki eivät ymmärrä, mikseivät saa koiraa meiltä. Siinä sitten voi itse joutua roskikseksi. Ja välillä tekisi oikeasti mieli hypätä sinne roskikseen!

Yhden koiran sijoittaminen perheeseen Suomeen on pitkä proseesi, joka teettää töitä sekä Romanian päässä että täällä Suomessa. Koiraa on käyty tapaamassa ja kuvaamassa ja arvioitu se sopivaksi adoptio-ohjelmaan. Koiran tiedot ja kuvat laitetaan nettiin ja sen jälkeen aloitetaan puurtaminen selvittämällä onko mahdollinen kiinnostunut tosissaan ottamassa koiraa ja onko hänella tarjota koiralle loppuiän koti. Yhteydenottoja puolin ja toisin Romanian ja Suomen välillä, ja lopulta matkaaja matkalle hakemaan koiria ja kenttäpäivystäjä vastaan koiria, kun tulevat Suomeen. Paljon näkymätöntä työtä, ihan vapaaehtoispohjalta, ennekuin koira edes on Suomessa. Näissä hommissa ei paljon miehiä näy (poikkeuksiakin löytyy, niin kuin yhdistyksemme mahtava Samuli) - vain nainen on niin hullu että tekee tätä ilmaiseski vuorokauden ajasta riippumatta.

Mutta kaikille paras palkka on se onnellinen koira, joka saa uuden elämän.

MUTTA:

Aina ei niin sitten käykään! Kun koira tulee Suomeen omistajalle, ajatellaan, että kaikki on ok. Niinkuin yleensä on... Mutta joskus se tulee sitten väistämättä eteen: PALAUTUS. Ja sen myötä suuri PETTYMYS ja suru koiran jälleen kerran menetetyn mahdollisuuden takia. Kaikki alkaa taas alusta ja jostain on vain revittävä pikku reppanalle kotihoitopaikka. Yleensä ongelma on aina siellä taluttajan puolella, ei koirassa. Moni palautettu on päätynyt meidän aktiivien koteihin, mutta emmehän voi kaikkia ottaa. Nämä koirat eivät ole ansainneet palautusta!! Jos ihmiset kävisivät paikan päälla katsomassa, ehkä he eivät olisi niin lyhytpinnaisia. Jos koiralle tarjoaa kodin, se on oltava pysyvä. Voiko ihminen olla nykyään niin sitoutumaton ja vastuuton, että luovuttaa heti, jos joutuu tekemään vähän hommia?

Toki osa palautuksista on ymmärrettäviä, mutta suurin osa ns. turhia. Eivätkö ihmiset kiinny valitsemaansa koiraan? Koira ei voi valita ketään, sen on vain suostuttava, luotettava ja mentävä, kun sanotaan. Ja kuitenkin koira rakastaa omistajaansa pyytettömästi koko sydämellään. Jo kahden ensimmäisen minuutin jälkeeen ensikontaktista! Koska näin se on: lentoasemalla kahden minuutin jälkeen, ensimmäisten epävakaiden askeleiden aikana lentoboksin ulkopuolella, koira kiintyy omistajaansa, kuin he olisivat aina kuuluneet yhteen. Jotkut kävelevät ylpeinä ulos terminaalista omistajan johdattamina vastahankitussa hihnassa, toiset täytyy kantaa autoon - kuitenkin turvallisesti käppyrässä sen "oman" ihmisen sylissä. Tämä liikuttava näky saa meidät aktiivit usein kyyneleet silmiin , mutta ennen kaikkea se tuo meille vomia jatkaa tätä välillä niin stressaavaa vapaaehtoistyötä. Emme toivoisi, että kentältä onnellisena oman ihmisen kanssa poistuva koira jotuukin yhtä-äkkiä luopumaan kodistaan.

Turhat palautukset saavat miettimään, onko tässä hommassa oikeasti mitään järkeä. Meikäläiset kun helposti suree sitä yhtä palautusta, eikä nää niitä kymmeniä onnistuneita tarinoita :(

Mutta vaikka kuinka olisi "rescueuupunut", lopettamaan meistä ei ole. Siitä pitää huolen se KUTSUMUS ja ne onnistuneet sijoitukset, joita loppupeleissä on paljon enemmän kuin palautuksia :) (Palautusprosenttimme on noin 6-7)

Miettikää ihmiset, ennekuin otatte koiran!! Ja ymmärtäkää te, jotka ette välttämättä kauttamme koiraa saa. Me ajattelemme koiran parasta ja yritämme jatkossa tehdä sen entistä tehokkaammin!

Näiden ajatusten jälkeen onkin hyvä lähteä siivoamaan keittiön lattialta rikkirevittyä roskista ja laittamaan lisää tukkeita aitaan, ettei yksi karkulainen taas ota hatkoja. Olisko näistä aihetta koiran palautukseen? Ehkä, muutta ei tässä rescuehuushollissa!!

Kuten eräs vahva nainen Niskavuorelta aikoinaan sanoi: "itte mä ristini kannan!"

23.8.2010
sijoitusvastaava, Pia


"Minulle sanottiin kerran jo Romaniassa ei, ethän sano sitä uudestaan saatuani kodin ja turvan luotasi!"

© 2012 Kodittomien koirien ystävät | Hemlösa hundars vänner | Friends of Homeless Dogs | info@koirienystavat.com