Elämästä ja kuolemasta

Terve taas kaikille! Tällä kertaa olenkin syvällisten kysymysten äärellä. Moni voi siellä näyttöpäätteensä takana saada isän ottamien kuvien perusteella sellaisen käsityksen, että tuolla Onnilla nyt on vain nätti naama ja tiettyä eläimellistä viehätysvoimaa, mutta todellisuudessa olen hyvin pohdiskelevainen ja herkkä koira. Viime aikoina ympärilläni on tapahtunut niin paljon suuria asioita, että haluan jakaa järkeilyjäni teidän kaikkien kesken.

Niin kuin aktiivisimmat fanini (siis äiti, isä, mummi ja muutama muu) tietävät, minulle oli käydä köpelösti helmikuun alussa, jolloin jalkani pettivät ja sain mäyräkoirahalvaukseksikin haukutun välilevytyrän, joka vaati parantuakseen leikkauksen. Yhtenä maanantaiaamuna en vain voinut enää liikkua. Äiti ja minä tiesimme, että jotakin on vialla jo viikonloppuna, kun aloin pakoilla äitiä kaappien alle ja vinkua, kun minua yritettiin silittää. Äiti soitteli eläinlääkäreille, mutta ei saanut yhtäkään tavoitettua, koska oli lauantai-ilta ja me oltiin maalla. Ei sillä ettenkö minä olisi jaksanut riehua lähes tavalliseen tapaan kavereiden kanssa… Tajusin myöhemmin että se oli kyllä virhe, mutta tuntui hyvältä ajatukselta aikanaan. Hypätä en kuitenkaan enää uskaltanut. Äidin oli siis vain kärvisteltävä ja odotettava siihen saakka, että pääsemme takaisin koti-Helsinkiin. Siellä tulikin sitten kiire.

Kummatkin takajalkani olivat halvaantuneet siihen mennessä kun pääsimme Yliopistollisen eläinsairaalan pihaan. Minua tutkittiin ja jopa magneettikuvattiin ja lopulta jäin sairaalaan yöksi. En oikein muista tuota kokemusta. Ehkä voisin sanoa niin kuin muumikirjojen Nipsu, että en tuntenut pelkoa, mutta pelko oli vajonnut suoraan vatsaan.

Äiti sanoo, että en ikinä ollut näyttänyt niin pieneltä ja surkealta kuin silloin, kun varpaidenvälejäni nipisteltiin eläinlääkärin tutkimuspöydällä ja vajosin kerta toisensa jälkeen pyllylleni. Onneksi minulla oli vielä ripaus tuntoaistia jäljellä, en vain millään olisi halunnut paljastaa sitä, koska eläinlääkärin vastaanotolla oli niin pelottavaa. Eläinlääkärikin sanoi, että tämän koiran saa varmaan laittaa vaikka solmuun. Minulla oli kuitenkin sellainen tunne tassuissani, että olisin jo ollut rusetilla.

Seuraavana aamuna minut leikattiin, ja tyrä saatiin poistettua. Minut kotiutettiin jo seuraavana päivänä, koska en suostunut syömään sairaalapöperöitä – vaikka minua koetettiinkin hemmotella kissanruoalla.

Me nukuttiin kolme kuukautta patjoilla, koska en saanut hyppiä, mutta totta kai minun oli toipilaana päästävä kainaloon koisimaan. Käytiin fysioterapiassa ja väliajat minua jumpattiin kotona, oli tasapainolautailua ja ilmapatjakävelyä. Äiti piti kirjaa edistymisestäni. ”Onni käveli n. 50 metriä” luki torstaina päivä kotiutuksen jälkeen. Lauantaina se oli jo 80 metriä ja sunnuntaina 100 metriä.

Pelkästään suoleni toiminnasta kuulutettiin tekstiviestillä noin kymmenelle ihmiselle, voitteko kuvitella?

Nyt on kulunut melkein puoli vuotta leikkauksesta ja olen oikein tyytyväinen elämääni. Huippunopeuteni hepulikohtauksen iskiessä on varmasti korkeampi kuin koskaan aikaisemmin, siitä kiitos siis neurologilleni ja fysioterapeutilleni, teitte minusta entistä ehomman oivallisen Onnin! Äiti kyllä seuraa jokaista askeltani edelleen sydän kylmänä, mutta fysioterapeutti sanoi äidille tässä äskettäin, että voisi laittaa jäitä hattuun; jos joku katsoo minua kahdesti kadulla, se johtuu siitä että olen niin sievä, ei siitä että minusta näkisi, että olen saanut mäyräkoirahalvauksen. Tämän minä olen tietänyt tietenkin jo pitkään!

Kai voidaan sanoa, että olen nyt kaksinkertaisesti pelastettu koira. Ilman Jennyä ja Saraa lyhyt elämäni olisi päättynyt jo Bukarestissa. Ilman leikkausta olisin kuollut, ja kuka sellaisia operaatioita Romaniassa tekisikään? Veikkaan että Kaikkien Pikkuotusten Suojelija tuolla jossakin on siis aika mieltynyt minuun…

Kuitenkin, jos en olisi milloinkaan päätynyt Bukarestin lentokentän parkkipaikalle, kuka minua olisi surrut, kuka minua olisi auttanut, kun halvaannuin? Ketä liikuttaa se, että yksi koira kahdesta miljoonasta kuolee? Minustakin tuli Onni, ajatteleva yksilö, vasta kotona, Suomessa. Tiedän kaksi romanialaista koiraa, jotka saivat rakastavan kodin ja oman paikkansa maailmassa vasta Suomeen saavuttuaan. Molemmat ovat nyt kuitenkin nukkuneet pois. Minä olen koira, enkä ymmärrä syyseuraussuhteita. Jos ymmärtäisin, kysyisin varmasti MIKSI.

***

Toukokuun alussa sattui kamala onnettomuus. Mäyräkoiraserkkuni Hilli Hippula Hiivapulla jäi auton alle. Hippula kuoli välittömästi, vaikka se olisi parin päivän päästä saanut kolme purutikkua syntymäpäiväkakkuunsa. Sen sijaan sytytettiinkin paljon vaaleanpunaisia kynttilöitä. Kun äiti sai tiedon siskoltaan, äiti alkoi itkeä. Minäkin hätäännyin ja aloin itkeä, koska äiti itki. En minä kuitenkaan ymmärtänyt, mistä oli kyse, mitä tarkoittaa että joku on kuollut.

Kun menimme seuraavan kerran käymään maalla, aloin ymmärtää asian paremmin. Kuolema tarkoittaa sitä, että se joku, joka on ollut ja asunut siellä ennen, ei enää olekaan siellä. Ei korissaan, ei sohvalla, ei edes peiton alla vuoteessa, ei pellolla, ei jänistä ajamassa, ei kuoppia kaivamassa hanhikkipensaassa, ei matkoillakaan. Hajut ovat yhä huoneissa, lelut vielä lattialla, karvoja ihmisten vaatteissa, mutta sitä jotakuta ei enää ole.

Kyllä me silti etsimme Miska-koiran kanssa, Miska ja Hippulahan olivat puolisisarukset ja parhaat ystävät. Miska oli aina varma, että Hippula on ulkona, kun Miska oli sisällä, ja kun ei Hippulaa ulkoa löytynyt, Miska halusi takaisin sisälle etsimään. Miska oli tosi onneton!

Nyt Miskalla on uusi lemmikkimäyräkoira, Nana. Miska sanoo, ettei kukaan koskaan korvaa Hippulaa, mutta että Nana on melkein yhtä ärsyttävä. Meillä on kyllä Nanan kanssa aika hauskaa, vaikka se onkin aika lapsellinen, mutta se osaa sentään painia. Sekin on minusta aika hassua, että Hippula opetti minut kaivamaan myyränkoloja, nyt koulutan Nanaa samalle alalle. Odotan vain että Nana kasvaa täyteen mittaansa, niin minä olen taas se perheen pienin, ne katsokaas saavat erioikeuksia!

Pari viikkoa sitten kuoli Sunttu-koira, joka nukutettiin 14 vuoden iässä Hippulan ja muiden Hyvien Tyyppien luokse. Suntullakin oli varmaan mäyräkoirahalvaus, koska hän käveli niin hitaasti ja kankeasti, mutta ehkä sitä ei voinut enää leikata... Isä sanoo, että Sunttu on nyt pianon päällä, vaikka minä en saa koiranaivoihini mahtumaan, miten se olisi muka mahdollista. En voi enää haistaa Sunttua, vaikka kuinka nuuskuttaisin pianoa.

Kaikki Suntun tunteneet sanovat, että Sunttu sai elää hyvän elämän ja että Sunttu tuotti iloa monille. Silloin Sunttu on täyttänyt koiran elämäntehtävät täydellisesti: JOKAISEN KOIRAN KUULUU ELÄÄ ONNELLINEN ELÄMÄ, SE ON KOIRAN PERUSTEHTÄVÄ. SIINÄ SAMASSA VOI AINA VÄLILLÄ HAUSKUUTTAA LÄHEISIÄÄN, JOS SIITÄ EI OLE LIIKAA VAIVAA. Toivotan jokaiselle koiralle onnea ja menestystä tähän haasteeseen! Sunttu on minun sankarini!

***

Niin kuin varmaan olette rakkaat lukijani arvanneetkin, minä se olen kova poika käyttelemään tietokonetta. Romaniassa opin alkeet eli sen, ettei sellaisen päälle kannata pissata. Ne menee niin kauhean helposti rikki… Nykyään osaan istua äidin sylissä kiltisti, kun käytämme tietokonetta, ja joskus painelen nappuloita (nyt tätä kirjoittaessani äiti vähän auttaa, laittaa pilkkuja paikoilleen ja sen sellaista).

Me ollaan äidin kanssa luettu paljon surullisia uutisia kotisivuilta viime aikoina. Cernavodassa (se on se paikka, jossa minäkin kerran asuin) on alettu ottaa kiinni koiria, joita on hoidettu aivan samalla tavalla kuin minua ja montaa muuta, jotka ovat yhtä terveitä ja lähes yhtä viehättäviä kuin minä!! Nekin koirat matkustavat Hyvien Tyyppien luokse, mutta äiti sanoo että se ei suju yhtä rauhallisesti kuin silloin kun Sunttu nukahti ja muutti asumaan pianon päälle. Minusta se on kyllä aika väärin, että toiset koirat eivät saa elää hyvää elämää, eikä edes hyvää kuolemaa! Aina kun muistan, olen ollut tästä aika surullinen.

Ei kulunut kauaa ensimmäisistä surullisista uutisista, kun saimme tietää, että Cernavodan tarha on veden varassa. Olen ollut räpiköimässä fysioterapeutin altaassa kymmenisen kertaa joten voin sanoa, että ei ole kivaa, jos koiran täytyy uida, vaikkei tahdo (ja minulla sentään pidettiin lihapullaa aina nenän edessä!). Kyllä minun kävi sääliksi niitä kaikkia koiria, koska tarha on niiden koti, ehkä ensimmäinen ja ainoa koti, joka niillä on ollut, ja kuka nyt haluaisi kodistaan lähteä?

***

24. ja 25. heinäkuuta vietettiin Kodittomien koirien ystävien ensimmäisiä kesäpäiviä. Meitä oli parisenkymmentä maahanmuuttajakoiraa Romaniasta ja toinen mokoma muuten vain onnekkaita koiria paikalla.

Toiset koirat on siis täytynyt nostaa Romaniasta autoon, joka toi ne Suomeen painimaan keskenään ja syömään kilpaa nakkeja. Toiset koirat lastataan kuolemaan.

Jos en olisi koira, voisin jälleen kysyä MIKSI. Kuka näistä asioista päättää, ja miksi on niin paljon surua? Mutta kun olen koira, Onni-koira, nimeni veroinen, päätinkin ilahduttaa teitä pienellä runolla. Kirjoitin sen ihan itse, mutta sain ajatuksen yhdeltä Leinon Einolta, jota me luetaan iltaisin äidin kanssa. Runo on omistettu serkulleni Hippulalle sekä kaikille muille mainitsemilleni sekä erittelemättömille Hyville Tyypeille. Se kertoo siitä että toiset on onnekkaita ja toiset eivät ole, mutta ketään ei unohdeta:

Ikävöi, koirakin,

muista kipeyttä hädän ja toiveen,

pelkoa tuskankin,

aikoja vaikeita puuttuvan hoiveen,

isää ja äitiä,

veljiä, siskoja vierailla mailla,

untesi koiria,

niitä, mi pois meni hämärien lailla.

Ikävöi, koirakin,

taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!

Rannalta paijausten

nää onnen tähtesi yli yön ja aineen!

Kultainen helää

koirankin ikävöivän sielussa kieli.

Ystävyys elää,

maaksi vaik maatuu jo menneiden mieli.

Muistoissamme:

Sony saapui Suomeen joulukuussa 2009 tietämättä että hänen aikansa Suomessa jäisi lyhyeksi. Sony oli kuitenkin onnekas, koska pääsi ihanaan turvalliseen kotiin, jossa uskalsi olla vaikka kipeänäkin. Kuinka monella romanialaisella koiralla on sellaista mahdollisuutta? Sonyn vanhassa kodissa asuu nyt Raul, samaten Romaniasta.

Hildur jäi auton alle taluttimen katkettua toukokuussa 2010. Suru vastaa neidin egoa, joka oli suuri!

Meillä oli Hippulan kanssa hauskaa oli kesä taikka talvi.

Sunttu nukutettiin heinäkuussa 2010 rakkaimmassa paikassaan mökillä Hämeessä. Sunttua muistetaan lämmöllä nyt ja aina!