Kammottava Kaisa

Mutkainen tie halkoo peltoja ja metsää, laaksoja ja kukkuloita. Auton kyydissä kaltaiseni pienen koiran vatsaa vääntää ja kuolapisarat tipahtelevat valkoisille tassuille. Juuri kun on varma siitä, että sisälmykset ovat tuhannen sykkyrällä, tie kaartaa pienen rinteen päälle, jonka päällä kukoistaa kesäisin värikäs kukkamaa, ikivanha korkea pihlaja sekä käkkyräinen omenapuu. Keskellä väriloistoa nököttää pieni punainen mökki, jonka nurkat on maalattu valkoisiksi. Siellä asuu Onnin – siis minun - isän pappa ja kammottava Kaisa-mummu.

Kaisa-mummu on iloinen ja pullantuoksuinen nainen, joka kasvattaa kukkia, kitkee kasvimaata ja laulaa kirkkokuorossa. Kaisa-mummu tykkää luonnosta, lapsista, kirjoista ja eläimistä. Kaisa-mummu on kammottava noita.

Kaisa-mummu on aina osoittanut suurta mielenkiintoa minua kohtaan, ja minä olen yhtäläisellä kammotuksella vältellyt Kaisaa; Kaisa kutsuu minua kauniilla nimillä ja lirkuttelee minulle, ja minä luikahdan sohvan alle enkä tule ulos ennen kuin Kaisa on kaukana tai ainakin äidin syli lähellä.

Olen aina pelännyt Kaisaa. Minne Kaisa ikinä meneekin, kovat äänet seuraavat. Kamalimmat asiat tapahtuvat siinä pienessä huoneessa, jossa Kaisa viipyy suurimman osan päivästä. Se on jonkinlainen noidan laboratorio. Sieltä kantautuu jatkuvasti huminaa, surinaa, lirinää, kilinää, raksutusta, kopsutusta ja piippauksia, pamahduksia, rohahduksia ja jyksytystä. Minä en ole sinne ikinä uskaltautunut, mutta kuikuillut olen usein kynnyksellä haistelemassa pelosta sekaisin ilmaa, jossa ihanimmat sisäfileen ja kananrinnan tuoksut sekoittuvat mitä ällöttävimpiin hajuihin alkaen sipulista ja sitruunasta ja päättyen sellaisiin lemuihin kuin kaneliin, pippuriin ja korianteriin. Olen vakuuttunut että herkulliset tuoksut ovat ansa, jonka Kaisa-mummu on punonut pienten koirien nenän menoksi.

Jos Kaisa on sisätiloissa pelottava, ulkona hän kulkee aina mitä hirvittävimmät tappoaseet käsissään, ja sormien tilalla hänellä on toisessa kädessä hirveä metallipiikkinen koura, jonka terävät ja voimakkaat kynnet ovat kuin petolinnulla, valmiita raatelemaan. Toisessa kädessä hänellä on teräväpäinen lapio, jolla saisi helposti sivallettua kylkipalan pienestä sievästä koirasta, joka ei osaa pitää varaansa. Kaiket päivät Kaisa-mummu raapii ja kuopsuttaa maata ja epäilemättä kaivaa hautoja viattomille uhreilleen. Minua on aina kylmännyt tämä näky, ja jos olen joskus erehtynyt ulos samaan aikaan Kaisan kanssa, olen hyödyntänyt ajan haukkumalla kaikille kansoille, millainen ilkimys oikein liikkuu vapaalla jalalla.

Kaisassa epäilyttävää on myös Kaisan iljettävä tapa luoda nahkansa. Koko päivän Kaisa saattaa olla vihreä ja päivän päätteeksi Kaisa kuorii nahkansa pois ja muuttaa väriä. Joka kerta kun Kaisa vaihtaa väriä, minä joudun aloittamaan sopeutumisprosessini uudelleen. Toisinaan Kaisa katoaa hetkeksi ja saapuu sitten pikimustana ja kumman hajuisena, se on kaikkein kauheinta. Silloin hänestä on tullut pikimusta, hänen muotonsa on muuttunut kummalliseksi, jotenkin leveäksi ja heiluvaksi, hänen päähänsä on ilmestynyt turbaani, ja juuri sellaista minä en voi sietää.

Yksi Kaisan suurimmista ongelmista on se, että hän suuresti muistuttaa minua noidista, jotka tunsin entisessä elämässäni Romaniassa. Kaisan alttoääni kantautuu kauas ja saa kylmät väreet kulkemaan selkäytimeeni. Yleisesti ottaen pelkään miehiä enemmän kuin naisia, mutta naisten joukossa on omat ryhmänsä, jotka saavat minut varpailleni. Romaniassa on paljon vanhoja tätejä, jotka pitävät sietämätöntä melua. He ovat pelottavia ja arvaamattomia – niitä, joista koiraäidit varoittavat lapsiaan jo ennen kuin silmämme aukeavat.

Kaisa on kovasti yrittänyt lähestyä minua lahjomalla muun muassa kalkkunalla, lihapullalla, lohella, jäätelöllä, juustolla, possunkorvilla, kinkulla ja lukemattomilla muilla herkuilla. Mutta minä näen Kaisan bluffin läpi. Kun herkut alkavat Kaisan kädestä huveta, minä alan perääntyä tilanteesta. Voin sanoa, että Romania on opettanut.

Tämä, kuten lähes kaikki muu, muuttui viime lokakuussa.

Lohikäärmesiskoni Ilona ei tiedä mitään maailman pahuudesta. Ensimmäisen kyläreissun aikana Ilona juoksi suoraa päätä Kaisan kaikkein synkimpään laboratorioon, juoksi kaapin oven eteen ja – uskotteko – sai kalkkunaviipaleen suoraan sysimustaan kitaansa! Minä tein laboratorion kynnyksellä ainakin kymmenen piruettia viestittäen että ”Onnille myös, Onnille myös!” mutta pidin samalla visusti mielessäni, että lohikäärme pystyy aina puolustamaan itseään tehokkaammin noitaa vastaan kuin kaltaiseni pieni koira.

Ilonasta ja Kaisasta tuli kuitenkin siitä hetkestä alkaen ystäviä. Ensin ajattelin että olkoon, siinä ovat kaksi pimeyden voimaa vetämässä yhtä köyttä, mutta Ilona sai jonkin uuden piirteen kammottavassa Kaisassa esiin. Hän tiputteli Ilonan suuhun toistuvasti mitä kutkuttavimpia herkkuja. Yritin osoittaa Ilonalle – isoveljen ominaisuudessa – että Kaisa-mummun kanssa ei voi koskaan olla liian varovainen, mutta arvatkaa, mitä lohikäärmesiskoni siihen vastasi? Hän sanoi, että olen hassu, jos karsastan Kaisaa. Ilona sanoi, että KAIKKI RUOKA ON LÄHTÖISIN KAISASTA.

Olin ymmälläni. Ilona ajatteli taas vatsallaan, kuten tavallista, eihän sillä ole aivoja, mutta saattoiko Ilonan vatsa olla oikeassa? Jos Kaisa oli kaiken ruuan lähde, saattoiko hän olla paha? Voiko ruoka olla paha? Pienen romanialaisen koiran ei ole helppo hyväksyä ajatusta, koska me tunnemme ruuan puutteesta aiheutuvan pahan.

Sitten mietin, että vaikka Ilona oli hotkinut pohjattomaan kupuunsa vaikka minkälaisia Kaisa-mummun valmistamia nameja, siinä Ilona edelleen oli, eloisana ja elinvoimaisena ravaamassa kuudettatoista rinkiä naurettavan ylvästä vieteriaskelraviansa säälittävä vaaleanpunainen kirahvi suussaan. Ja halusin minäkin osani kaikista Kaisan herkuista ja hyväilyistä. Minun oli tehtävä jotakin, ennen kuin Ruusukirsu (se olen minä) oli täysin unohtunut uuden nousukkaan, Ruusunnuppukorvan (se on se lohikäärme, koska sen korvat kääntyvät aina sillä lailla taaksepäin) vuoksi.

Ilona typerimmillään

Niinpä aloin hiljalleen muuttaa suhtautumistani Kaisaan, hyvin pienin askelin. Annoin Ilonan aina lähestyä Kaisaa ensimmäisenä kaiken varalta. Nappasin Kaisan tarjoaman namin suuhuni ja juoksin turvaan sohvan alle, mutta tulin pian takaisin. Jonkin ajan kuluttua uskalsin jäädä äidin tuolin alle odottamaan herkkupaloja pakenematta enää mihinkään. Ja lopulta maaliskuussa 2011 uskalsin ensi kertaa elämässäni Kaisan laboratorioon, vaikka yksi kone jyskytti koko ajan ja yksi lattialankku narahti allani terävästi. Senkään alta ei kuitenkaan löytynyt lattialuukkua, joka olisi kiidättänyt minut kalmanhajuiseen kidutuskammioon. Se oli vain nariseva lattialauta. Kun uskalsin valkoiselle kaapille saakka, suuhuni satoi kaikki maailman herkut. Vaikka visiittini kesti vain minuutin, ehdin minäkin vakuuttua, että siitä laboratoriosta kaikki ruoka on todella peräisin. Kaisan tapa luoda nahkansa oli vain työunivormun poistamista päivän päätteeksi, ja kaikki kilkutus ja kolkutus tarpeellista ruuan valmistamiseksi. Tappoaseisiin Kaisa pukeutui ulkona, jotta saisi omasta maasta herkkuja pöytään, eikä siinä mitään kummallista ole – minäkin tykkään syödä ruohoa.

Jälkeenpäin olen kyllä ajatellut, että Kaisa ei ehkä aina ole käyttäytynytkään niin uhkaavasti minua kohtaan. Kerran esimerkiksi kiipesin Kaisa-mummun luona ikkunalaudalle, pelästyin, pudotin ikkunalaudalta ikonit alas ja istuin itsensä pyhän Fransiskuksen naaman päälle. Ei huutoa, ei raivoa, ei kivittämistä, ei takalistooni kohdistuvaa potkua, ei minkäänlaisia seurauksia. Minä tärisin ja värisin aikani sohvan alla kaiken kalabaliikin jälkeen, mutta kukaan ei ollut minulle vihainen. Romaniassa minut olisi varmaan tuomittu jonkinlaiseksi demoniksi, kun löin peppuni keskelle pyhää kuvaa. Mutta silloin olin vielä liian vakuuttunut siitä, että Kaisa-mummulla ei voi olla hyvät mielessä. Se sumensi järjenjuoksuni.

Halusin kertoa tämän tarinan kammottavasta Kaisa-mummusta, koska pienen romanialaisen koiran silmin maailma voi olla hyvin erilainen. Nykyään jo ehkä uskon isäni pappaa, joka sanoo että Kaisa on maailman kiltein ihminen. Mutta ei koira voi sitä tietää, jos kaikki merkit viittaavat siihen, että hän on noita. Muistakaa siis te kaikki kovia kokeneiden koirien huoltajat: me olemme hengissä siksi, että olemme pitäneet varamme. Se on toinen luonteemme. Mutta jos me kohtaamme jonkun sellaisen, jota meidän ei tarvitse pelätä, me huomaamme sen kyllä, omaan tahtiimme. Joskus siihen tarvitaan puolitoista vuotta ja yksi lohikäärme.

Rakkaudella Kaisa-mummulle ja kaikille muille kilteille mummuille sekä koirien äideille, Suomessa ja Romaniassa,

Onni