Heippa!
Verrattuna ensimmäiseen Romanian matkaani elokuussa, niin feelis tällä kertaa oli kyllä ihan erilainen. Toisaalta olin paljon rennompi ja odotin innolla matkaa, mutta toisaalta olin myös todella hermostunut. Tällä kertaa matkustaisin yksin ja kaiken lisäksi minun oli tuotava kotiin kaksi koiraa! Onneksi sain kuitenkin kaiken tarvittavan infon Jennyltä, hän opasti ja kertoi miten toimisin ihan check-in:istä ja kotimatkan tulliin asti. No, loppujen lopuksi kaikkihan meni vallan mainiosti, vaikkakin matkan varrella tuli jonkin verran mutkia matkaan, mutta pääasiahan on että pääsimme kaikki kolme kotiin ehjin nahoin!
Mutta, aloitetaanko alusta? Okei, lähdin siis matkaan perjantaina 21.11 yöbussilla. Vain se että sain mennä sillä oli jo helpotus, olin nimittäin täysin varautunut siihen että joutuisin viettämään yön lentokentällä. Se että sain nukkua rauhassa bussissa tuntui jopa luksukselta! Perillä lentokentällä sain ongelmitta sekä rahani että kuljetushäkit (jotka Pia oli tuonut etukäteen kentälle), ja sain jopa tehtyä check in:in ihan itse. Olin hieman pelännyt ett joutuisin maksamaan lisämaksua ylipainosta, sillä minullahan oli häkit, aika iso laukullinen tuliaisia paikalliselle pastorille, sekä tietysti omat matkatavarat. Olin yrittänyt pakata oman laukkuni niin kevyesti kun mahdollista jotta saisin ottaa sen käsimatkatavarana. Mies turvatarkastuksessa piti minua varsinaisena älykääpiönä, koska laukusta löytyi niin shampoota, hoitoainetta, hiuskiinnettä, jugurttia kuin hammastahnaakin.. Olinhan minä tietysti kuullut ettei nesteitä saa olla käsimatkatavaroissa, mutta pakatessa se oli täysin unohtunut. Voin paljastaa että laukkuni oli tarkastuksen jälkeen aika paljon kevyempi!
Matka jatkui Kööpenhaminan kautta Bukarestiin. Bukarestissa minun oli vaihdettava konetta, koska tällä kertaa lentäisin suoraan Sibiun paikallisella lentoyhtiöllä. Taas jännitti hieman miten kaikki sujuisi häkkien ja tavaroiden kanssa, mutta myös tällä kertaa kaikki sujui loistavasti! Sibiussa Otilia ja Andreea oli vastassa kentällä ja vihdoin oli melkein vuorokauden kestänyt matka ohi! Käväisimme edes takaisin Andreean luona ja veimme tavarani ja sen jälkeen menimme suoraan illalliselle ja muutamalla drinkille. Arvatkaa oliko hehkeä olo? Istuin koko ilta baskeri päässä, enkä todellakaan tuoksunut vastapuhjenneelle ruusulle! Ilta oli kuitenkin yllättävän hauska väsymyksestä huolimatta ja juttelimme kaikesta, niin musiikista, suhteista kuin tietysti koiristakin.
Seuraavana aamuna olimme menossa tarhalle, mutta ensin päätimme poiketa supermarketin kautta ja ostaa Elenalle polttopuita. Silloin Andreean puhelin soi. Nainen joka on töissä supermarketin tiloissa sijaitsevassa eläinkaupassa soittaa ja kertoo että hän on aamulla löytänyt pahvilaatikon kauppansa ulkopuolelta joka sisältää kolme pientä pentua. Voisimmeko ystävällisesti tulla noutamaan ne? Andreea on niin ihana henkilö, joten eihän hän tietenkään voi kieltäytyä joten kohta istuinkin autossa matkalla kohti koiratarhaa, sylissäni laatikollinen pieniä pentuja. Pennut olivat niin uskomattoman pienet, heidän silmät ei olleet edes vielä auki! Ostimme matkan varrella myös maidonkorviketta sekä tuttipullon, jotta Elena saisi ruokkia heitä käsin. En voi todellakaan ymmärtää miten ihmiset ajattelevat! Olkaa ystävällisiä, selittäkää minulle miten joku voi olla niin julma että riistää näin pienet vauvat emoltansa? Meinaan, omistajalle ne eivät maksa mitään, pennuthan syövät vielä äidinmaitoa! Jos nyt omistaja niin mielellänsä halusi niistä eroon, eikö hän kuitenkin olisi voinut odottaa hieman, edes niin että he pärjäisivät omillaan, pystyisi syömään itse, tai edes näkemään itse??! En todellakaan ymmärrä, vaikka miten yritän!
Voi sitä jälleennäkemisen iloa kun saavuimme tarhalle! No, en voi tietenkään tietää että muistiko koirat minut vai olivatko he vain iloisia siitä että joku ylipäätänsä tuli tervehtimään heitä ja suomaan heille hieman huomiota, mutta ainakin minä olin ikionnellinen! On niin mahtavaa kun sinua arvostetaan ja sinusta tykätään! Oli niin ihanaa taas saada leikkiä näiden hurmaavien koirien kanssa, saada halata ja helliä heitä hiukan! Olisin voinut viipyä tarhalla vaikka kuinka kauan, mutta ehdimme olla vain muutaman tunnin koska alkoi tulla pimeätä, ja tietysti myös oli kylmää. Sydämeni itkee todella näiden koirien puolesta, heidän kun on oltava ulkosalla päivä toisensa jälkeen, niin kuumassa kuin kylmässä, sateessa ja lumimyrskyssä. Kuitenkin nämä koirat ovat onnekkaita. He saavat ruokaa, heillä on edes joku joka välittää, eikä heidän tarvitse pelätä että heidät pahoinpidellään, myrkytetään tai että he jäisivät auton alle.
Tarhalla on juuri tuomiemme pentujen lisäksi monta muutakin pientä pentua ja pelkään todella miten he selviävät talven yli! Viime talvena Sibiussa oli jopa -30 astetta, ja nyt jo oli yli -10 astetta. Voiko pienet pennut todellakin selvitä hengissä tällaisista lämpötiloista? Toivon ja rukoilen koko sydämeni puolesta että joku ystävällinen armahtaisi heitä ja tarjoaisi heille kodin, niin pian kuin mahdollista! JOS joku lukee tämän kertomuksen, niin olkaa niin kilttejä, miettikää asiaa, miettikää asiaa todella kunnolla! Me elämme täällä Suomessa ylellisyydessä, tuhlaamme joka vuosi aivan älyttömiä summia rahaa, usein turhiin joululahjoihin. Olisiko se niin mahdotonta tarjota koti yhdelle näistä kodittomista raukoista? Pyydän teitä, antakaa idealle edes mahdollisuus, ja hautokaa ajatusta. Ajatelkaa miten ihana joululahja se olisikaan! Ei vain koiralle, vain myös perheelle joka saisi uuden jäsenen. Ja voin luvata, tämä lahja tuo mukanaan paljon enemmän rakkautta, lämpöä ja hellyyttä kuin mikään playstation voisi ikinä tarjota!
Tarhalta lähdettyämme olimme molemmat niin väsyneet, viluiset ja nälkäiset että ajoimme suoraan kotiin. Andreean äiti oli valmistanut todella hyvän illallisen ja sen syötyäni menin suoraan pehkuihin. Ja jälkeenpäin on todettava että hyvä niin! Seuraavana päivänä tarvitsin nimittäin kaikki voimani, ei vain ruumiilliset, mutta myös henkiset. Tapahtui nimittäin se mitä olen kaikkien eniten pelännyt. Satuimme paikan päälle juuri kun auto törmäsi koiraan. Eikä tietenkään kukaan pysähtynyt auttamaan! Päinvastoin, kun Andreea ajoi autonsa sivuun ja juoksimme kadulle auttamaan koiraa, niin saimme osaksemme pelkästään vihaisia toitotuksia ja meille jopa heilutettiin nyrkkiä! Koiraparka makasi aivan lamautuneena keskellä katua, mutta kun pääsimme hänen luokseen, hän käytti viimeiset voimansa ja onnistui ulvoen pääsemään omin avuin jalkakäytävälle minne hän jäi makaamaan. Ei kuulunut ääntäkään, koira vain makasi paikallansa ja katsoi meitä rukoilevin silmin. Voin luvata, en tule ikinä unohtamaan sitä katsetta. Andreea yritti epätoivoisesti löytää eläinlääkäriä jonka luokse voisimme viedä koiran, mutta ei valitettavasti onnistunut. Loppujen lopuksi päätimme että jättäisimme koiran siihen ja lähtisimme ostamaan huopia läheisestä marketista. Emme nimittäin uskaltaneet nostaa koiraa ilman mitään mihin hänet olisi voitu kääriä. Palattuamme koiran luo hän oli onnistunut siirtymään hieman ja makasi nyt puskassa. Yritimme lämmittää häntä peittämällä hänet huovilla, puhumalla hänelle ja taputtamalla häntä jotta hän huomaisi että tahdoimme hänelle pelkästään hyvää. Kohta paikan päälle saapui myös yksi Animal Lifen jäsenistä, Anca, ja yhdessä onnistuimme nostamaan koiran Andreean autoon. Monen puhelun jälkeen Andreea sai langan päähän eläinlääkäriopiskelijan joka lupasi katsoa koiraa. Ainakin hän pystyisi tarkistamaan onko murtuneita luita tai vastaavia vammoja. Käytössä ei tietenkään ollut röntgenkonetta tai muita hienouksia, mutta tämä ihana lääkäri tunnusteli käsillänsä, hän taivutteli koiran jalkoja ja totesi että luojan kiitos, murtumia ei ollut. Koira oli kuitenkin sokissa, hänellä oli paha tulehdus peräsuolen kohdalla ja hänellä oli myöskin pahan näköinen haava kaulassa, luultavasti tappelun tuloksena. Opiskelija antoi meille lääkkeitä ja koira sai piikin ja sen jälkeen jatkoimme matkaa. Andreea oli jo aikaisemmin sopinut Eman kanssa (Ema on tyttö jolla oli Pretty hoidossa) että koira saisi toipua rauhassa hänen luonaan. Jätimme siis koiran Eman luokse, nukkumaan juuri samalle paikalle mihin hänet tullessamme sijoitimme. Seuraavan aamuna kun haimme Prettyn, koira oli kuitenkin jo siirtynyt pikkusen ja makasi lämmittelemässä kamiinan edessä. Jälkeenpäin olen kuullut tytöiltä että hän toipuu pikkuhiljaa ja että hän on valtavan ihana ja sydämellinen koira jolle he ovat antaneet nimen Pilot. En tiedä mitä Pilotille tulevaisuudessa tapahtuu, mutta sydämeni kuitenkin murtuu jo ajatuksesta että hänet jouduttaisiin lähettämään takaisin kadulle. Oma joululahja toivomukseni tänä vuonna on siis että Pilot saisi ikioman kodin. Toivo siis samaa sinäkin!??
Seuraavana aamuna klo 03.30 Anca tuli hakemaan minut Andreean luota ja matka kotiinpäin alkoi. Olimme jo edellisiltana lastanneet häkit autoon joten saimme ajaa suoraa päätä hakemaan koirat sijaiskodeistansa. Pretty oli asunut Eman luona, kuten jo kerroin, ja Teri oli asunut toisen yhdistyksen jäsenen, Ralucan luona. Ensimmäiset tunnit ajaessamme oli pilkkopimeää joten en nähnyt ylipäätänsä mitään ympäristöstä, mutta vähitellen aamun sarastaessa sain taas kerran ihmetellä miten uskomattoman kaunis maa Romania todella on! Vuoret jotka nyt olivat lumen peitossa ovat aivan valtavan kauniit, ja mitkä mahtavat maisemat, kuin ajelimme alaspäin vuoristosta! Istuin hetkittäin aivan vaiti ja vain ihailin maisemia. Enhän minä ole sellaisiin tottunut, täältä ”Pampaksesta” kuin olen kotoisin!
Anca joka toimi kuljettajana päätti valita toisen, pienemmän tien Bukarestiin, koska hän oli kuullut että valtatiellä olisi tietöitä kesken. Matka siis meni läpi lukemattoman pikkukylän ja vaikka Romania on sinänsä kaunis maa, niin kaikki näkymät eivät ole kauniita, ei todellakaan. Romaniassa on myös niin uskomattoman köyhää! Älyttömän paljon laihoja, surkean näköisiä, ontuvia koiria, eikä ainoastaan koiria, myös hevosia! Anca kertoi että hevoset ovat vähitellen saamassa koirien kaltaisen aseman, eli he eivät ole minkään arvoiset. Moni romani käyttää hevostansa työhevosena kaksi vuotta, ja dumppaa sen sen jälkeen jonnekin. Se että hevonen etsii jostain roskiksesta ruokaa, ei ole siis mikään harvinainen näky Romaniassa. Voitteko käsittää? Minä en ainakaan voi!!
Kaikenlaisten ongelmien, riitelyn, keskusteluiden ja monen kyyneleen jälkeen lentokentällä pääsimme lopulta kaikki kolme nousemaan koneeseen, minä, Teri ja Pretty. Lentomatkat meni ainakin omalta osaltani hyvin, vaikkakin myös Kööpenhaminassa oli jonkun verran ongelmia (joo, voin luvata SAS on saanut tästä matkasta valituksen!), ja loppujen lopuksi olimme vihdoin kotona Suomessa! Pia oli vastassa lentokentällä, ja tottunut prosessiin, kun hän on, niin tullinkaan kanssa ei ollut mitään ongelmia. Prettyn uusi omistaja Sanna oli veljensä kanssa ajanut Pietarsaaresta asti hakemaan Prettyn, ja myös minä ja Teri pääsimme heidän kyydissänsä takaisin Pohjanmaalle. Sanna on todella sympaattinen tyttö ja olen niin onnellinen että Pretty sai hänen luotansa kodin! Vaasassa myös Terin uusi omistaja Eila tuli hakemaan hänet ja myös he tulevat hyvin toimeen keskenänsä. Vaikka matka olikin kaikin puolin raskas, ja sain nähdä ja kokea asioita jota mielelläni olisin jättänyt näkemättä ja kokematta, olen kuitenkin älyttömän onnellinen! Kaikkihan meni loistavasti! Koirat saivat omat kodit, he saavat asua tämän talven sisätiloissa, heillä on joku joka rakastaa heitä, antaa heille ruokaa, leikkii heidän kanssaan ja antaa heille huomiota ha hellyyttä. Voiko matka siis päättyä paremmin? Ei, en usko, en todellakaan usko!
Itselläni on ollut paljon mietittävää ja sulateltavaa, enkä varmaan ikinä tule unohtamaan tätä matkaa. Ensin kotiuduttuani ajattelin että tämä saisi olla viimeinen Romanian matkani, olin niin uupunut, sekä henkisesti että ruumiillisesti. Minähän olen niin tuhottoman pilalle hemmoteltu, koska olen etuoikeutettu, olen saanut syntyä tänne Suomeen! Minulle moni asia Romaniassa on vain kuvia ja filmipätkiä mitä on nähnyt tv:ssä tai internetissä, kuvia joita nähdessään on usein kääntänyt päänsä pois jotta ei tarvitsisi nähdä. Kun itse on kaiken kurjuuden keskellä ja näkee nämä asiat ihan oikeasti kaikki tuntuu melkein epätodelliselta. Vaikka olinkin ylionnellinen siitä että sain käydä siellä, täytyy myös myöntää että oli aivan mahtavaa tulla myös takaisin kotiin ja saada kaikkeen välimatkaa. Ajatelkaa heitä jotka oikeasti asuvat ja elävät siellä, heitä jolle kaikki tämä kurjuus on arkipäivää. Kysyin Ancalta autossa ajaessamme Bukarestiin, että miten hän selviää. Miten hän voi katsoa kaikkia kärsiviä eläimiä ja tietää että on mahdotonta auttaa heitä? Anca vastasi vain että se on tosiasia, kaikkia ei voi auttaa. Pitää vain yrittää olla kiitollinen siitä että ainakin voi auttaa jotakuta. Joten ajatelkaa sitä, kukaan ei voi auttaa kaikkia, mutta kaikki voi auttaa edes jotakuta!
Oikein ihanaa joulua!
Susann
- Log in to post comments