Mariannan matkakertomus, huhtikuussa 2012

Tämänkertainen matkani oli pitkä ja polveileva – pitkä sen vuoksi, että se tavallaan jatkui vielä monta päivää sen jälkeen, kun olin jo palannut Suomeen. Yhden eläimen kohtalo piti minut nimittäin kiireisenä niin Romaniassa kuin kotonakin. Muutenkin laskujeni mukaan kuudes reissuni oli poikkeuksellisen ristiriitainen. Romaniassa kevät on jo pitkällä, luonto kauneimmillaan. Paleltumis- ja nälkäkuolemat eivät enää uhkaa kuten talvella. Kuitenkin niin paljon pahaa tapahtuu nytkin, ja toisaalta meidän ihmisten on hyväksyttävä voimattomuutemme, vaikka kuinka haluaisimme auttaa; jotkut eivät yksinkertaisesti enää ole apumme ulottuvissa. Liikaa pahaa on jo tapahtunut.

Romaniassa ollessani ajattelinkin usein, että tämä on kuin eläinaiheinen toisinto yhdestä suosikkiromaanistani, Yhdysvaltain orjuudesta kertovasta Toni Morrisonin Belovedista (suom. Minun kansani, minun rakkaani). Siinä kirjailija ei omien sanojensa mukaan halua selitellä lukijalle mitään, samoin kuin orjat eivät aikoinaan ikinä aamulla tienneet, mitä uusi päivä tuo heille tullessaan. Mitään ei voinut ennakoida; perheet hajosivat, muutettiin, kuoltiin, jouduttiin tapetuiksi. Lienee sanomattakin selvää, että sellaista on myös liian monen romanialaisen eläimen elämä, oli omistettu tai ei. Ja sellainen oli minunkin kuudes matkani Romaniaan. Koskaan ei tiennyt, mikä kulman takana odottaa.

München. Soijalatte ja venäläisen lingvistin teoria koirien kommunikaatiosta ihmiskieleen rinnastettavana kielenä. Jos haluat lukea, skippaa ensimmäiset sata sivua – turhanpäiväistä jorinaa.

Saavuin Bukarestiin viiden ja puolen tunnin pitkästyttävän odotuksen jälkeen Münchenissä. Oli kuuma, ja liikenne aivan tukossa, koska Bukarestin toinen kansainvälinen lentokenttä on väliaikaisesti suljettu. Kesti puolisen tuntia, että pääsimme pois lentokentän parkista. Lihava, viiksekäs mies seisoi keskellä autosumaa huomioliivi päällä ja antoi autoille etenemislupia vailla mitään logiikkaa, mikä aiheutti entistä enemmän tungosta. Huokaisin todellakin olevani jälleen Romaniassa.

Kun pääsimme viimein liikkeelle, totesin Romanian olevan huhtikuussa kaunis. Tuomi, omena- ja kirsikkapuut kukkivat, ruohosta löytyy kymmeniä vihreän eri sävyjä, joet hohtavat turkoosinsinisinä. Teki hyvää nähdä Romania sellaisena talven kylmyyden ja liejuisuuden jälkeen.

Kesken kaiken esteettistä elämystäni tajusin kuitenkin ajelevamme keskellä kulkukoirien Raatteentietä. Raatoja oli kaikkialla. Niistä kaikkein tuorein pit bull -miksaus, joka oli lentänyt nurin niskoin ja lysähtänyt aloilleen ikihyviksi. En ole vielä koskaan nähnyt Romaniassa niin paljon auton alle jääneitä koiria.

Paljon enemmän kuin kuolleita, suren kuitenkin eläviä kulkukoiria, niitä joiden kärsimys on käynnissä, takana- ja edessäpäin. Sellaisiakin tien varrella näkyi runsaasti, yksi klenkkasi kolmella jalalla, kaksi nilkutti pahasti, yksi oli yltä päältä kapinen. Oli pakko pitää silmiä hetki kiinni, sillä aloin todella pelätä, mitä joutuisinkaan näkemään seuraavaksi…

Sain seuraavana päivänä selityksen auton alle jääneiden koirien räjähtäneestä lukumäärästä: talven aikana ihmiset purkivat epätoivoisina tieaitoja puun ja metallin toivossa. Nyt koirat pääsevät siis estoitta maantielle, kun aitoja ei monin paikoin ole enää ollenkaan. Saman kohtalon on kokenut Cernavodan tarhan vieressä sijaitseva entinen mielisairaala, joka on vuosia ollut raunioina. Nyt se on alastomampi kuin koskaan, koska kaikki poltto- tai myyntikelpoinen on käyty ryöväämässä. Eläinlääkäri Beatris (joka muuten lähetti terveisiä kaikille viime kesän kesäpäiville osallistuneille!) totesi lakonisesti, että tiettävästi kukaan ei ole kuollut tonkiessaan raunioita.

**

Ruuhka oli niin käsittämätön, että Marian päätti kiertää moottoritielle erään pikkukaupungin läpi. Olin siitä oikein hyvilläni, koska reitti Cernavodaan on muuten niin yksitoikkoinen ja tuttu. Kylän läpi kulkiessamme näin kuitenkin taas jotakin uutta: useita hevosia, jotka laidunsivat (tietenkin liekaan sidottuina, mitä sitä nyt laitumilla tekisi?!) ja joilta varusteet ja ehkä väkivaltainen kohtelukin oli saanut karvan irtoamaan monesta kohtaa, etenkin silojen kohdalta, siis hevosen kyljistä. Asia jäi vaivaamaan minua todella paljon - pitäisikö laittaa silakeräys pystyyn?

Yksi hevonen makasi otaksuttavasti kuolleena maassa tien poskessa.

Huono kuva, mutta näin moni romanialainen eläin laiduntaa

Kylänraitilla puolestaan köpötteli noin 15-päinen kanalauma. Totesinkin minua vastaan tulleelle Marianille, että romanialainen kana elää paremman elämän kuin Suomessa. Seuraavana päivänä jouduin tosin vastentahtoisesti todistamaan kanan teurastuksen. Kouristeleva ja sätkivä ruumis viskattiin maahan ja pää talon seinää vasten…

Asunnolle päästyäni tapasin Save the Dogsin Romanian toiminnanjohtajan Laurentiun, jonka kanssa lähdimme lähes samalta istumalta syömään – Laurentiu kun ei ollut siihen mennessä (20.30) syönyt vielä mitään koko päivänä. Save the Dogsin kantapaikassa Serifissä saimme seuraamme ravintoloitsijan, herra Serifin itsensä. Kuultuaan minun olevan vegaani, Serif halusi esitellä keittiönsä vegaanisia herkkuja. Niitä oli lopulta niin paljon, ja minä siinä määrin väsynyt, että loput oli otettava mukaan doggybagissa.

Miehet pitivät minulle mitä kiehtovimman Romanian historian oppitunnin. Sain esimerkiksi kuulla, että Tonavasta Mustaanmereen laskeva kanavapaholainen – se joka tulvii koiratarhalle – rakennettiin Ceausescun oikusta ja vaati aikoinaan 300 000 poliittisen vangin hengen. Nämä toisinajattelijat olivat juristeja, lääkäreitä, kirjailijoita, insinöörejä, taiteilijoita ja muita älymystön edustajia, jotka uskalsivat arvostella Ceausescun diktatuuria. Kuulin myös kattavan listauksen Romanian maaperän rikkauksista, siitä kuinka vauras valtio Romania saattaisi olla, jos asiat olisivat menneet toisin. Mutta Laurentiun sanoin Romania on aina ajautunut isottelevien naapureidensa välisten konfliktien tapahtumapaikaksi, koska se sijaitsee entisten ja nykyisten suurvaltioiden puristuksissa, Venäjän, Turkin ja Euroopan ”vanhojen sivistysvaltioiden” välissä. Mustameri on sen paras naapuri.

Kun teimme lähtöä puoli yhdeltätoista, Serif ihmetteli, mikä kiire meillä on niin alkuillasta. Laurentiu selitti hänelle, että olen nukkunut viime yönä vain yhden tunnin, ja saimme luvan poistua.

Seuraavana aamuna kävelin asunnolta koiratarhalle. Matkalla näin kahdeksan kulkukoiraa, mikä on huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Kissoja oli sitäkin enemmän.

En tiennyt vielä ollenkaan, mitä päiväni pitäisi sisällään, kun saavuin tarhalle ja menin adoptiovastaava Lilin toimistoon juomaan aamukahvini ja jakamaan kuulumisia, kuten traditiomme on.

Lili ja Amadeo, toimiston sokea koira

Henkilökohtaisten asioiden pyörittelemisen lisäksi keskustelunaiheeksemme nousi jonkin aasinsillan kautta eutanasia. Siinä puhellessamme koirien henkisen hyvinvoinnin tärkeydestä fyysisen hyvinvoinnin rinnalla en osannut vielä ollenkaan aavistaa, kuinka merkittävä rooli eutanasialla vielä olisikaan matkani aikana.

Lili selvitti innokkaasti, miten hän yrittää huolehtia koirien kokonaisvaltaisesta terveydestä leikkimällä koirien kanssa leikkejä, joissa koiran pitää käyttää älyään ja nenäänsä, ja kuinka lähes kaikki pitävät häntä hulluna nämä leikit nähdessään. Samoin jokainen eläintenhoitaja vastaa aina tiettyjen pentujen sosialisoinnista ja virikkeistämisestä. Henkisen hyvinvoinnin tärkeyden selittäminen on kuitenkin Romaniassa työlästä puuhaa, kun fyysinen hyvinvointikin on kovan työn takana, ja suurimmalla osalla maan koiratarhoista ei siihenkään ylletä. En voi sanoa muuta kuin että onneksi meillä on Lili, joka jaksaa taistella tuulimyllyjä vastaan!

Tappotarha nimeltä Puppy Vet

Jonkin ajan kuluttua Laurentiu soitti. Hän ilmoitti, että voin lähteä hakemaan Constantan tappotarhalta pelastettavia koiria, jos haluan. ”Jos sinulla on rauhoittavaa lääkettä mukana, ota jotakin etukäteen. Tai pyydä Andreealta jotakin”, Laurentiu lopetti puhelunsa. Olin henkisesti varautunut lähtemään tappotarhalle jo usean päivän ajan, mutta Laurentiun sanat saivat minut epäilevälle kannalle. Noinkohan olisi, etten pärjäisi tarhalla omana itsenäni? Olin kuvitellut tietäväni, mikä odottaa edessäpäin, mutta yhtäkkiä tuntui siltä, etten tiennyt ollenkaan.

Autossa kohti Constantaa Andreea valmisteli minua tarhavierailua varten, vaikka painotti koko ajan sitä, etten ehkä pääse sisään. Sitä varten minulla pitäisi olla eri vaatteet, piilolinssit ja eriväriset hiukset. KKY:n t-paidan olin jättänyt Cernavodaan, koska siinä on suomenkielistä tekstiä. Tarhalle päästetään nimittäin sisään ainoastaan romanialaisia. Sain myös kuulla että tarhalla on uusi työntekijä, nuori nainen, joka toimii paikassa jonkinlaisena esimiehenä. Hän vaikuttaa kuulemma kykeneväiseltä empatiaan ja on ensimmäinen tarhan työntekijä, joka osaa puhua kieliopillisesti korrektia romaniaa. Meriittejä kait nekin.

Tarhan keskellä on polttouuni, jossa kuolleet koirat poltetaan. Andreea sanoi sen olevan kuin suoraan Auschwitzista. Hän varoitteli minua tilojen ahtaudesta ja likaisuudesta, mutta sanoi, että koiria ei koskaan tapeta tai kohdella erityisen väkivaltaisesti, kun Save the Dogs on paikalla. Näillä evästeillä ajoimme tarhan pihaan. Andreea astui ulos ja meni neuvottelemaan jonkinlaisen vahtimestarin kanssa. Mies katsoi minuun ja vei Andreean koppiinsa. Hetken kuluttua Andreea meni yksin tarhan ovesta sisään. Autonkuljettaja Marian totesi, etten näytä riittävän romanialaiselta. En siis päässyt sisään, jos ”päästä” nyt on tilanteeseen sopiva verbi. Yritin kuvata tarhaa tuulilasin läpi, mutta Marian tökki minua vähän väliä selkään, jotta piilottaisin kameran, sillä tarhalle saapui koko ajan uusia ihmisiä, joista kuka tahansa saattaisi raivostua nähdessään kameran.

Tappotarha Puppy Vetin (entinen Alfmob) portti

Tarhalle ilmestyi jos jonkinlaista tallaajaa, nuoripari pillifarkuissa ja t-paidoissa sekä kaksi eläkeläispariskuntaa tyylikkäissä talvivaatteissa, hienoilla frouvilla hikikarpaloita otsallaan (ulkona oli +18!). Marian selitti, että ihmiset olivat varmaan tulleet hakemaan omia koiriaan tarhalta, sillä sinne pyydystetään varsin surutta myös lemmikkikoiria. Tappotarhalla on myös oma siipi lemmikkikoiria varten, jonne koiran voi tuoda vaikka matkan ajaksi. Hämmentävää, sanon minä.

Lopulta Andreea saapui vahtimestarin kanssa. Miehellä oli sylissään pieni, kermanvaalea narttukoira, jonka kylki oli ulosteesta harmaa. Koira liimautui häkin takaseinään ja katsoi meitä kauhusta mustilla silmillään tietämättä olemmeko ystäviä vai vihollisia. Laitoimme koiran auton perään haluamatta stressata raasua yhtään enempää. Se katse puhui niin paljon.

Tappotarhalta pelastettu pikkuinen.

Sain kuulla, että pieni koira on jo aikaisemmin tarhalta pelastetun pennun emä ja että molemmat koirat tulisivat Suomen adoptio-ohjelmaan. Mietin, kuinka usein sitä elämässään pääsee pelastamaan äidin ja tyttären hengen ja sitten vielä saattamaan heidät takaisin yhteen. Ei siis hullumpaa elämysmatkailua tämä Romanian-reissaaminen.

**

Andreea halusi näyttää minulle nopeasti Medgidian uusitun klinikan sekä uuden adoptiovastaavan. Matkalla sinne hän selitti, kuinka Constantan pormestari on suosittu vimmatusta koirantappotaipumuksestaan huolimatta, sillä mies tukee avokätisesti lapsiperheitä, rakennuttaa kaupunkiin edullisia asuntoja (kuulin myöhemmin, että noin 30 neliön asunto maksaa Constantassa runsaat 40 000 €, mikä on muutaman sadan euron kuukausipalkkaa nauttivalle romanialaiselle valtava summa rahaa) ja pitää kadut ajokunnossa. Koirien tappamista hän perustelee sillä, että Constanta elää turismista, eivätkä turistit pidä kulkukoirista. Tätä kuunnellessa en voinut tehdä muuta kuin mielessäni nyökytellä vuosi sitten prinsessa Maja von Hohenzollernin lausumille sanoille: ”Romanian köyhyys on köyhyyttä hyvistä poliitikoista.”

Ajoimme matkalla Medgidiaan kauniin metsän läpi – Romaniassa peltoa ja niittyä on paljon enemmän kuin varsinaista metsää, joten paikka pisti todella silmään. Andreea kertoi, että metsään hylätään paljon koiria, erityisesti pienikokoisia, minkä saattoikin päätellä pienistä, verisistä karvarievuista tiellä. Kaunis metsä olikin muistolehto. Metsä oli utuinen, puut murretun vihreitä. Voisin kuvitella Tom Bombadilin asuvan sellaisessa metsässä, etenkin kun Tom Bombadil (henkilö Taru sormusten herrasta –trilogiassa, jos joku on sattunut näkemään vain elokuvat) on erikoinen väliinputoajahahmo, ei hyvä, ei paha, vaan Tom Bombadil. Sellainen oli tuokin paikka, ihmisten valitsema kaunis metsä, jonne koirat tulivat kuolemaan. Ja kuinka huono kohtalo nopea kuolema on romanialaiselle kulkukoiralle?

Olimme pelastaneet tappotarhalta yhden koiran hengen, ainakin viisi makasi tuoreena asfaltilla. Emme siis ole jäämässä työttömiksi ihan lähiaikoina…

Hylättyjen koirien muistolehto

Romanipoika tahtoo tarhalle.	Medgidian uusi portti

On mahdotonta kuvailla, miltä tuntui kaiken tämän jälkeen saapua auringossa kylpevälle Save the Dogsin Medgidian tarhalle, jonka pihaan istutettiin parhaillaan nurmikkoa. Nurmella leikki kaksi kissaa. Kesti pitkään, ennen kuin edes havaitsin harmaalta kissalta puuttuvan yhden jalan, sillä kissat leikkivät, juoksivat ja painivat niin vilkkaasti, ettei siinä ehtinyt jalkoja laskea. Hetken kuluttua ulos käveli tötterö päässään pieni koira, jonka jalka oli poistettu vain kaksi päivää aikaisemmin. Sitten paikalle saapui Medgidian adoptiovastaava Adi, joka esitteli minulle pikkuriikkisen koiratytön, joka on ollut takapäästään halvaantunut onnettomuudessa katkenneiden takajalkojen takia. Sain kuulla koiran käyvän vesiterapiassa ja että hänen pitäisi kyetä jonakin päivänä kävelemään vaivatta. Tajusin olevani keskellä vammaisten eläinten paratiisia. Tuntui samalta kuin erämaassa vaeltavasta tuntuu lasi kylmää juomaa.

Ehkä juuri näiden kontrastien (tappotarha/muistolehto – Save the Dogs) vuoksi minusta on aina niin ihanaa matkustaa Romaniaan.

Save the Dogsin työ jaksaa tehdä minut sanattomaksi kerta kerran jälkeen.

Leikkivät kissat

Piki-koira on Ruotsin adoptio-ohjelmassa.	Adrian, Medgidian tarhan adoptiovastaava

Pikkuinen halvaantunut koira

**

Palattuani Cernavodaan lähdin ensin kuvaamaan tappotarhalta pelastetun tytön hoitotoimenpiteitä ja kohtaamista pentunsa kanssa ja sitten Suomen kummiohjelman koiria, joita Pia ei vielä ollut ehtinyt ikuistaa kameralle. Pari koiraa otti asiakseen rei’itää aitauksessa housuni, ja onnistuivat siinä oikein mallikkaasti. Toistin päässäni n:nnen kerran saman ajatuksen: ”Nämä koirat eivät kuulu tänne”. Siinä samassa näin suuren rakkauskoirani Pietron, joka minun oli suuri kunnia myöhemmin saatella omaan kotiinsa Suomeen. En voi siis sanoa muuta kuin suunnaton iso kiitos kaikille teille, jotka autatte yhdenkin näistä upeista olennoista oikeaan koiranelämään!

Pelastamamme koira valmistellaan karanteenia varten.

Tytär	Äiti ja tytär – jälleen yhdessä

Tarhan väestä suurin osa lähti töistä viideltä. Jäin vielä tunniksi kaimani Marianan kanssa leikkimään koiranpentujen kanssa ja räpsimään kuvia. Minulle on tullut tavaksi istua portaalla ja katsella edessäni ja ympärilläni häärääviä koiria mieli tyhjänä. Silloin kun ei liiku, arimmatkin pennut änkeävät väkisin syliin tai vähintään kalvamaan poninhäntääni, mikä tuli jälleen todistettua. Toisissa koirissa taas elää loputon hellyydenkaipuu. He palaavat rapsutettavaksi kerta toisensa jälkeen, tekevät mitä vain päästäkseen ihan lähelle, saadakseen osuutensa ihmisen huomiosta. Vielä kerran: koirat eivät kuulu tarhalle.

Cristina

Kuudelta ajattelin olevan parasta mennä asunnolle suihkuun, syömään eilisen ruuan jämät ja sitten tapaamaan kulkukoiria. En kuitenkaan ehtinyt kuin parin sadan metrin päähän, kun eläinlääkäri Roxana soitti minulle hevostarhalta. Minun oli tarkoitus mennä sinne seuraavana päivänä ja lähteä eläinlääkäri Raulin kanssa tapaamaan hevossuojeluohjelman hevosia. Nyt Roxana kuitenkin ilmoitti, että emme pääse Raulin kanssa lähtemään niin aikaisin, kuin oli sovittu, sillä Cristina-nimisellä hevosella on ähky, ja tilanne on vakava. He joutuisivat viipymään tarhalla myöhään. Roxana kysyi haluaisinko tulla auttamaan, ja pian nousin jo taksiin, joka vei minut tarhalle.

Ell Roxana ja Cristina

Roxana tuli minua vastaan taluttaen Cristinaa, jolla oli kanyyli kaulassa. Sain kuulla, että kipulääkkeitä ja nesteytystä oli annettu jo runsaasti. Oireet olivat alkaneet pari tuntia sitten, eikä lääkityksellä tuntunut olevaan pikku tammaan mitään tehoa. Liityin Roxanan avuksi, sillä Cristina pyrki toistuvasti maahan, kuten ähkyä poteva hevonen tekee. Tilanne oli minulle kovin tuttu hevostyttöajoiltani, enkä ollut erityisen huolissani, olihan paikalla kaksi eläinlääkäriä. Raul valmisteli samalla seuraavaa toimenpidettä.

Niin kauan kuin oli vielä valoisaa, tunnelma pysyi korkealla. Tarhalla asuu kolme puolivuotiasta rottweileria (valitettavasti Ruotsin adoptio-ohjelmassa, sori vaan), kerrassaan ihastuttavia otuksia, ja heidän lisäkseen koirat Sheila, Bula ja Luna, tuttujani jo pitkän ajan takaa, sekä uusi pieni, ruskea koira, jolla oli neljä käsittämättömän suloista ja pikkiriikkistä pentua. Raul heittäytyi vähän väliä maahan painimaan rottweilereiden kanssa tai suukottamaan pentuja. Roxana taas jakoi silmiään pyöritellen kanssani teoriansa siitä, että Raulilla ei ollut lapsena leluja. Nauroimme, vitsailimme, talutimme Cristinaa, annoimme kipulääkettä, kokeilimme koko ajan jotakin uutta, ja tunnit kuluivat.

Rottweiler-sisaruksia

Cristinan hoitotoimenpiteitä

En ollut ikinä ennen päässyt niin lähelle Cristinaa, joka on yksi traumatisoituneimmista hevosistamme. Nyt sain todeta, että hän on todellakin kovia kokenut hevonen. Oli todella musertavaa päästä laskemaan tamman arvet sormien alta. Laskeskelin monen olevan piiskan mitan päässä. Polvilleenkin tyttö on joutunut joskus kaatumaan, sillä nekin olivat ruvella. Toisesta korvasta puuttui pala, minkä huomasin painellessani Cristinan akupunktiopisteitä lievittääkseni tämän kipuja.

Juttelimme Cristinaa hoitaessamme Uljas Musta –romaanista ja siitä, kuinka Mustalla oli suorastaan luksuselämä verrattuna keskiverto romanialaiseen työhevoseen.

Tarhassa Cristinan paras ystävä Mugurel hirnui hätääntyneenä.

Olin valtavan otettu siitä, kuinka Raul ja Roxana jaksoivat selittää minulle koko ajan, mitä tapahtui ja miksi. Kuuntelin stetoskoopilla tamman suolistoa, keuhkoja ja sydäntä, sitten taas kannattelin Cristinan päätä tai talutin hevosta ympäri rakenteilla olevaa uutta eläinsuojelukeskusta.

Raul yritti seuraavien tuntien aikana tutkia ja lievittää tukosta niin taka- kuin etupäästäkin. Peräsuolesta hän sai irti vain kourallisen lantaa. Seuraavaksi yritimme sieraimen kautta sisään, missä kohtaa minun oli jätettävä kamera sivuun pysyvästi.

Putki ärsytti mennessään Cristinan sieraimen herkkiä verisuonia, ja olimme kohta kaikki saaneet kasvoillemme kuuron verta ja hevosen räkää. Tässä kohtaa vitsit alkoivat vähentyä. Kaiken järjen mukaan Cristinalla ei olisi pitänyt olla sellaisia kipuja kuin hänellä oli. Veimme Roxanan kanssa Cristinan hetkeksi omaan aitaukseensa kävelytettäväksi, jotta Mugurel rauhoittuisi. Kello oli jo paljon, ja Cristina kävi kolme kertaa väkisin makaamaan. Olimme tarkastaneet hetkeä aiemmin Cristinan hampaat ja nähneet, kuinka hevoselta puuttui takaa hampaita. Tämä oli jo tiedossa, mutta koskaan ennen Cristinan suuta ei ollut voitu tutkia näin huolella kuin nyt hevosen ollessa kivusta apaattinen. Hampaat olivat todella huonot, mikä tarkoitti sitä, että Cristinan päivät ovat joko tapauksessa lasketut.

Hampaat nähdessäni pyysin Raulilta, että hevonen päästetään kärsimyksistään ajoissa. Raul nyökkäsi takaisin vakavana.

Hampaiden tutkimista

Tilanne alkoi siitä lähtien vaikuttaa toivottomalta. Tarkkailin ystävänsä vierellä suojelevasti kävelevää Mugurelia ja olin varma, että Cristina ei selviytyisi. Minua alkoi itkettää, kun ajattelin, mitä Mugurelille tapahtuisi Cristinan poismenon jälkeen, Mugurel on nimittäin hyvin vaativa käsiteltävä Cristinan kanssakin. Mietin itsekkäästi, etten ollut vielä ikinä nähnyt kuollutta hevosta, saati ollut mukana lopettamassa hevosta. Uskoin vahvasti, että se kaikki olisi vääjäämättä edessä ja pelkäsin, kuinka kovia kipuja Cristinan olisi kestettävä sitä ennen.

Yhtäkkiä Mugurel alkoi tuijottaa minua uhkaavasti, mikä ehkä johtui itkustani ja kertakaikkisen masentuneesta olotilastani, joka varmasti huokui minusta kilometrien päähän. Minusta tuntui, että Mugurel syytti minua, tungettelijaa, ystävänsä tuskasta. Lopulta katsoin parhaaksi lopettaa Cristinan vierellä kävelemisen, sillä tiesin jo valmiiksi, että Mugurel potkii, joskus tosissaankin. Kaksi kertaa Mugurel jo syöksähti minua kohti. En silti syytä Mugurelia mistään, Luoja tietää, mitä hevonen on elämässään kärsinyt. Sellainen hevonen kuin omistajakin, Raul sanoi Mugurelista.

Roxana soitti kymmeneltä miehensä Eddien auttamaan. Eddie oli minulle jo vanhastaan tuttu, ja olisi ollut mukavaa tavata häntä toisenlaisessa tilanteessa. Kymmeneltä alkoi toden teolla hämärtää. Pidimme Cristinaa vuoroin tipassa, vuoroin liikkeellä. Meidän oli pakko taluttaa hevosta pareittain, sillä yksin ei enää pärjännyt. En halunnut pitää taukoja ollenkaan, halusin olla Cristinan kanssa, nähdä kaiken loppuun asti.

Tutustuin loputtomilla kävelylenkeillä paremmin myös Rauliin, joka oli jäänyt minulle paljon vieraammaksi kuin Roxana, joka on paitsi rakas ystäväni myös jonkinlainen esikuvani, nainen joka tekee sitä, mitä minä haluaisin tehdä. Samalla kun katselin ja kuuntelin Raulin omistautumista työlleen, ihmettelin, miten sellaisia ihmisiä kuin Roxana, Eddie ja Raul voi edes syntyä Romaniaan. (Eddie on it-alalla, mutta hevoset rakastavat häntä.) Raul ja Roxana muiden Save the Dogsin eläinlääkäreiden tavoin ovat valinneet eläinsuojelutyön paremman palkan sijasta. Työn, jota tehdään neljä vuorokautta ilman taukoja, jos eläin sitä vaatii.

Raul soitteli läpi illan häntä Clujissa opettaneelle professorille, entiselle opiskelutoverilleen, jolla on hevosia; bukarestilaiselle hevosspesialistille sekä Save the Dogsin eläinlääkäri Valille, jolla on kotonaan useita hevosia. Kukaan ei voinut käsittää, miksi kipulääke ei vaikuttanut Cristinaan.

Keskiyöllä Cristina alkoi sitten kieltäytyä kävelemästä. Jonkin ajan kuluttua meiltä loppui keinot pitää hevonen liikkeessä, hädin tuskin edes pystyssä. Olimme Eddien kanssa kiertämässä uutta koiratarhaa, siis Footprints of Joyta, Cristina mukanamme, kun emme lopulta saaneet hevosta enää mihinkään. Soitimme Raulin ja Roxanan paikalle, ja yhdessä veimme Cristinan talliin. Siellä oli pilkkopimeää, ja Cristina lysähti saman tien maahan. Olimme varmoja, että tamma on fyysisesti uupunut, olihan Cristina ollut jo vuosia eläkeläispolle, ja kivut olivat jatkuneet tunteja. Tamma ei yrittänytkään piehtaroida, makasi vain kyljellään.

Raul sanoi, että hänen on puhuttava Laurentiun kanssa. Se merkitsi luvan pyytämistä Cristinan lopettamiseen. Olimme väsyneitä ja todella onnettomia. Mugurel huusi laitumella, se ei ollut enää hirnuntaa. Raul ja Roxana menivät toimistoon miettimään, mitä kannattaisi tehdä.

Cristina näyttää niin paljon suomenhevoselta. Karsinassaan tuskissaan makaava hevonen, jonka kylki nousee kymmeniä senttimetrejä ylöspäin henkeä vetäessä ja pää nykii levottomasti maassa, oli kuin uusintakohtaus nuoruudestani, jolloin yli kaiken rakastamallani hoitohevosella oli keuhkovika. Ilman Leeviä ja Leevin kärsimystä olisin varmaankin ihmisenä aivan erilainen, kuin millaiseksi olen vuosien saatossa päätynyt. Tuskin olisin edes Romaniassa ilman Leeviä ja ilman Leevin menettämistä sairaudelle. Cristinan kivut toivat sen kaiken takaisin mieleeni, pelon, epätoivon ja surun, kun mikään hoito ei auttanut. Minuuttikin oli silloin pitkä aika.

Raul, joka on hevosista vastaava eläinlääkäri, päätti vielä kokeilla spasmi-peräiseen ähkyyn auttavaa lääkitystä, antaa lisää kipulääkettä ja tarkkailla vielä toistaiseksi tilannetta. Hän mittasi lämpötilan, laski sykkeen ja hengitystiheyden. Kaikki oli kunnossa, paitsi että hevonen oli kovissa tuskissa.

Cristinalle annettiin siis pari tuntia aikaa. Pelkkien auton valojen turvin ei olisi ollut helppo lopettaa hevosta kivuttomasti, ja Raul ja Roxana näkivät molemmat pienenpienen mahdollisuuden parantumiseen. Roxana lähti pian sen jälkeen itkien kotiin. Raul tarjosi minulle kyytiä asunnolle, mutta halusin jäädä Cristinan luo. Niinpä me valvoimme. Neljältä yöllä tilanne oli todella paha. Aistin kuinka Raul sätti itseään siitä, että Cristinaa ei ollut jo päästetty tuskistaan. Hän pyysi Cristinalta anteeksi ja minä rukoilin rukoilemistani, että Cristina olisi jo kipujen tuolla puolen. Ja varmaan olikin.

Nukuimme vajaat pari tuntia ja heräsimme auringon noustessa. Käsivarsiani kivisti tuntikausien kiskominen ja Cristinan pään kannattelu, kun pitelin koiranpentuja sylissäni ja katselin, kuinka Raul keräsi ilmeettömänä valkoiseen laatikkoon lopetusvälineitä toimistosta. Lohdutin itseäni ajatuksella, että Cristina kuolee hevosena, jolle tehtiin kaikki mahdolliset hoidot, joka sai niin paljon rakkautta ja hoivaa elämänsä viimeisenä vuorokautena, että moni rakastettu lemmikki jää kakkoseksi. Ajattelin, että niin moni köyhän maan työhevonen ei koe sellaista ikinä.

En vieläkään käsitä, miten oli mahdollista, että mennessämme talliin Cristina oli noussut jaloilleen. Kaikki Cristinan olemuksessa oli muuttunut, vaikka uupumus ja kipu paljastuivat edelleen hevosen silmistä, ryhdistä ja eleistä.

Cristina ja helpottunut Raul

Kaikki alkoi siis uudelleen: kävelytys, kipulääkitys, nesteytys. Asensimme Cristinalle putken suoraan vatsaonteloon, ja tällä kertaa sieltä alkoi valua solkenaan ruskeaa, kuravedeltä haisevaa nestettä, jossa oli huonosti sulaneen rehun palasia. Yhdeksän aikaan jätin Cristinan mennäkseni juomaan ja syömään aamupalaa, pussin pikapuuroa. En ollut syönytkään mitään 26 tuntiin. Raulin sain suostuteltua syömään vasta kolmelta iltapäivällä, hän tosin söi muutaman sämpylän, jotka taksikuski kävi ostamassa, tuodessaan minut.

Olin perjantain ajan pitkälti vastuussa Cristinan liikuttamisesta. Romaniassa vietettiin pitkäperjantaita, ja tarhalla oli vähemmän työntekijöitä kuin tavallisena päivänä, joten vapautin yhden työntekijän tekemään omia askareitaan. Kävelimme ihanassa auringonpaisteessa, Cristina kiltisti takanani, lauloin Cristinalle pääsiäislauluja ja lausuin Kirsi Kunnaksen runoja, koska ne saavat minut aina hyvälle tuulelle.

Iltapäivällä Raul ja minä istuimme Cristinan karsinassa ilman kenkiä, koska molempien jalat olivat aivan rakoilla, eikä Raul omien sanojensa mukaan edes tuntenut jalkojaan. Cristina sai suolavettä, vitamiineja ja kipulääkettä kanyylin kautta. Sattuneesta syystä teema eutanasia puhutti meitä kovasti. Kerroimme molemmat raskaita kokemuksiamme rakkaiden eläinten lopettamisesta ja hymyilimme korvasta korvaan Cristinan tilan kohenemiselle. Raul toisteli olevansa onnellinen ja helpottunut.

Tunnustan, että yöllä oli hetkiä, jolloin todella toivoin, että Cristina pääsisi kivuistaan. Minulta myös kysyttiin mielipidettä ja sanoin sen ääneen, mutta lisäsin, etten ole eläinlääkäri, joten ehdottomasti kunnioitan ammattilaisten näkemystä. Tiesin Raulin ja Roxanan molempien pelkäävän tehneensä virheen siirtäessään eutanasiapäätöstä, mutta aamu valkeni meille aivan toisenlaisena.

Minulle on henkilökohtaisesti tärkeää, että eutanasia kuuluu Save the Dogsin eläinlääkäreiden auttamisarsenaaliin. Raulin sanoin se ei ole koskaan mukavaa, mutta joskus se pienempi paha. Tämä ei kuitenkaan ole Romaniassa yleisesti hyväksytty tai laajalle levinnyt mielipide, ja huomasin, kuinka Raul puolusteli koko ajan tilanteita, joissa oli päätynyt eläimen lopettamiseen, vaikka miten myötäilin ja sanoin pitäväni eutanasiaa tärkeänä eläinsuojelutekona. (Puhun nyt siis eutanasiasta sen sanakirjamerkityksessä, en mistään romanialaisesta variaatiosta.) Itse asiassa minun pitää olla erittäin tyytyväinen ja käsittää etuoikeuteni, että voin edes käydä Romaniassa tällaisia keskusteluja.

**

Lähdimme tarhalta kuudelta. Hoitaja siirtyi kävelyttämään Cristinaa, ja juuri kun olimme nousemassa autoon, Cristina alkoi nyyhtää ruohoa maasta. Harvoin elämässäni olen ollut yhtä onnellinen kuin silloin. Valitettavasti vain huokaisimme helpotuksesta liian aikaisin. Sunnuntaina Cristina kuoli. Olin silloin jo Suomessa. Raul oli jatkanut Cristinan hoitamista lauantaiaamusta alkaen.

**

Raul ja Cristina armeijan tukikohtaan johtavalla tiellä

Raul vei minut tarhalta asunnolle ja pahoitteli kovasti, että emme voineet mennä kierrokselle auttamaan työhevosia. Siitä hän jatkoi matkaa kotiinsa Constantaan ja pääsiäisen viettoonsa tätinsä ja tämän miehen kanssa.

Olin lopen uupunut, kun kaikki oli ohi ja olin takaisin asunnolla, ihana kissa sylissäni. Päätä, niskoja, hartioita, käsivarsia ja jalkoja särki. Päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja lähteä parin meilin kirjoittamisen jälkeen ulos, tai rampautuisin kokonaan. Kävelin tunnin keskustassa ja jaoin ruokaa niille harvoille kulkukoirille, jotka näin. Koirien vähyys selittyy sekä tappotarhan että Save the Dogsin toimilla, koiriahan on nyt sekä tapettu että pelastettu tarhoillemme. Jos jotakin positiivista pitää tilanteesta löytää, se on se, että koiria on nyt alettu ulkoiluttaa hihnoissa. Älkää ymmärtäkö väärin, en todellakaan ole mikään koirienorjuuttamisfriikki, mutta Romaniassa kyse on parannuksesta, joka yleistyessään johtaisi kodittomien koirien lukumäärän romahtamiseen.

Erityisen upeaa oli nähdä ensimmäinen monirotuinen koira hihnassa. Olisin voinut vaikka suudella koiran ulkoiluttajaa, niin iloinen olin, varsinkin kun puhelimeen ei tullut ilmoituksia Cristinan tilan huononemisesta.

Valitettavasti en uskaltanut ottaa enää illalla mukaan järjestelmäkameraa, sillä liikuin kaupungilla yksin ja näytän todistetusti ulkomaalaiselta. Olisin kovasti halunnut kuvata Cernavodan restauroitua kaupungintaloa sekä sen aukiota ja siitä alkavaa kävelykatua, jotka on laitettu viimeisen päälle hienoiksi ennen pormestarinvaaleja, joiden vuoksi koiriakin tapetaan. Jos katsoi valkoiseksi kivetyltä ostoskadulta mille tahansa sivukujalle, vanhat tutut ränsistyneet rakennukset irvistivät vastaan. Niin läpinäkyvää ääntenkalastelu oli.

Toivon joka solullani Laurentiun olevan oikeassa, eikä nykyinen pormestari saa jatkaa virassaan.

Palasin asunnolle, söin keskiviikkoisen ravintolaillan jämiä, kävin suihkussa, pakkasin ja nukuin kissa rinnallani vajaat kaksi tuntia. Andreea ja Marian tulivat hakemaan minua kahden aikaan yöllä. Napsaisin sydämeni täydellisesti valloittaneesta kissasta kaksi huonoa kuvaa ja lähdin jälleen kerran Cernavodan yöhön. Mieliteko oli valtava napata kissa mukaan ja matkustaa hänen kanssaan Suomeen.

**

Tarhalla jouduin vielä yhden vaikean päätöksen eteen, kun pääeläintenhoitaja Adriana näytti minulle Rami-koiran, jonka oli määrä lentää Suomeen kanssani. Rami oli purrut Adrianaa käsivarteen illalla ja makasi nyt eristystilan häkin kauimmaisessa nurkassa silmät suurina. Ongelma oli, että koneeseen mahtuisi vain kaksi kuljetusboksia, ja Rami oli käyttäytynyt aggressiivisesti molempia matkustavia koiria, Icarusta ja Pietroa kohtaan, joista jommankumman kanssa koiran olisi matkustettava. En saanut Ramista irti mitään reaktiota. Jostakin syystä koira oli kauhun vallassa, oli ollut jo ennen kuin puri Adrianaa.

Andreea oli valmis viemään Ramin lentokentälle ja kokeilemaan siellä, suostuisivatko koirat kuljetusboksiin sopuisasti. Kaikki kuitenkin pitivät sitä epätodennäköisenä, mikä tarkoittaisi kauhuissaan olevalle koiralle aivan turhaa stressiä ja usean tunnin matkustusta. En halunnut aiheuttaa sitä Ramille, joten koira sai jäädä toistaiseksi tarhalle. Myöhemmin onkin päätetty, että Ramilla ei ole mitään kiirettä pois tarhalta. Rami lähtee sitten, kun siihen pystyy.

Matka Bukarestiin taittui rupatellen ja minun osaltani myös lyhyillä nokosilla. Andreea-paralla piti olla pääsiäisviikko lomaa, sillä moni hänen sukulaisistaan kaipaisi apua ja seuraa, ja Andreean mieskin matkustaa tällä hetkellä töidensä takia ympäri maata. Pääsiäisenä kaikkien piti olla yhdessä. Sitten tulikin virallinen tarkastus Save the Dogsin tarhalle, joka piti sisällään koirien olojen, paperitöiden sekä työntekijöiden henkisen ja fyysisen kunnon tarkistamisen. Andreea ja Lili olivat molemmat vakuuttuneita siitä, että harva taho Romaniassa läpäisisi saman tarkastuksen ilman lahjuksia. Lisäksi Andreeaa työllisti nukutuspistoolin rekisteröintiin liittyvät ongelmat poliisilaitoksella (siellä on aina ongelmia, kun raha ei vaihda omistajaa…) ja vielä minun lentoni. Joten hatunnosto ja anteeksipyyntö Andreealle. Sinä saattelet koiran parempaan elämään!

Pietro	Icarus
Leticia	Lentokentällä

Nousin lentokoneeseen söpöläisen Letician kanssa, joka matkusti kanssani kabiinissa. Bukarest-Frankfurt-lennolla vieressäni istui mukava, keski-ikäinen romanialainen mies, joka kertoi lentävänsä elämänsä ensimmäistä kertaa. Ja sitten joutui raukka istumaan neuroottisen lentofoobikon vieressä! (Onneksi minulla oli Leticia, jonka takia minun oli pidettävä itseni rauhallisena.) Keskustelimme hänen kanssaan Romanian eläinsuojelusta, jossa miehen mielestä on paljon parantamisen varaa. Hän oli erittäin otettu Save the Dogsin työstä, kun kerroin siitä hänelle. Frankfurtissa toivottelimme toisillemme hyvää loppumatkaa ja totesimme yhteistuumin, että junalla matkustaminen on mukavampaa.

Frankfurtin turvatarkastuksessa pari virkailijaa olisi väkisin halunnut ottaa Letician omakseen, mihin vastasin, että näitä ihanuuksia olisi Romaniassa kolme miljoonaa vailla kotia. Kaikki lupasivat harkita asiaa.

Aluksi ujonoloinen Leticia jaloitteli kentällä kahteen otteeseen ja keräsi ihailevia katseita joka suunnalta. Lennoista hän suoriutui aivan mainiosti, ja sain ilokseni pitää hänet vieressäni tuolilla molempien lentojen ajan.

Helsingin-lennolla tutustuin herttaiseen saksalaisrouvaan, joka matkusti Suomeen tapaamaan lastenlapsiaan. Hän ihastui Letician tarinaan ja lupasi kertoa siitä lastenlapsilleen. Paras mainos oli jälleen kerran koko matkan ajan moitteetta käyttäytynyt koira, joka jossakin vaiheessa kuikuili ulos kassistaan, mutta nukkui suurimman osan ajasta pienellä kerällä pää kättäni vasten. Annoin naiselle tarinan aihetta vielä terapia-aaseistamme, pelastamistamme työhevosista ja monesta, monesta muusta. Nainen auttoi minua Helsingissä tuomaan koirat uusien perheidensä luo. Toivottavasti saimme hänestä myös lahjoittajan. ;)

Niin taas loppui univajeen värittämä matkani, kun viimeinenkin koira saateltiin uuden perheensä jäseniksi. Kyytiä odotellessani lentokentällä alkoi sataa lunta, ja ajattelin kaiholla Romanian + 20 astetta varjossa ja kirsikkapuun kukkia.

Epilogi

Meillä vapaaehtoisilla on helppoa. Toki univelkaa kertyy ja ehkä vähän kolottaa syystä tai toisesta matkan jälkeen, mutta me pääsemme joka tapauksessa joka kerta takaisin koti-Suomeen, terveydenhoitopalveluiden pariin, nukumme univelat pois, rasvaamme rakkoiset jalkamme ja itkeä tuherramme posttraumaattisen stressimme omien romanialaistemme turkkiin. Raul sen sijaan palasi Cristinan luo suoraan pääsiäispöydästä, ilman ruokaa. Minä en päässyt tappotarhalle, mutta Andreea joutui käymään siellä seuraavaksi jo tämän viikon alussa - ajoi taas muistolehdon läpi ja laski kuolleet koirat. Rami ei ole ensimmäinen tai viimeinen koira, joka puree Adrianaa, ja Adriana on ilmiömäinen koirien kanssa.

Näin se menee, sankarit ovat Romaniassa ja olen heistä ihan poskettoman ylpeä. Ja siitä, että saan tuntea heidät ja työskennellä heidän kanssaan, joskus jopa auttaa ihan pikkuisen, vaikka sen verran että Raul suostuu menemään syömään.

Huomaan myös, kuinka Romanian jättäminen on joka kerta vaikeampaa. Ennemmin minä autan kipeää hevosta kuin luen Toni Morrisonia, eikä Morrisonin ole syytä ottaa tätä henkilökohtaisesti.

Cristinan kohtalo luonnollisesti varjostaa matkaani hyvin paljon, nyt kun tiedän, kuinka surullisesti taistelumme päättyi. Mietin jo, että voisin kirjoittaa Cristinasta kirjan, mutta siitä taitaisi tulla niin surullinen, ettei kukaan haluaisi lukea sitä.

Hyvästi pikkuinen, sinua jäädään kaipaamaan.