Mietteitä matkalta 19.-22.10.2009 | Kodittomien koirien ystävät

Mitä on jäänyt mieleen matkasta, jonka on tehnyt puoli vuotta sitten? Ainakin tässä ajassa on saanut jälleen etäisyyttä asioihin. Palattuani viime matkalta aikomukseni oli kirjoittaa matkakertomus heti, mutta ehkä tämä deadlinen siirtyminen kertoo myös siitä kiireestä, joka meillä vapaaehtoisilla on kokoajan täällä Suomessa päällä :)

Calarasin tarhan lopettaminen toi meille KKY:ssa paljon enemmän lentoja loka-marraskuussa, kuin normaalisti. Kaikki mahdolliset kotihoitopaikat saatiin käyttöön ja näin vapautettiin tarhapaikkoja onnettomille Calarasin koirille. Myös adoptioita oli syksyllä 2009 paljon. Niinpä lähdimmekin kahden hengen voimin hakemaan koiria: itse lensin Finnairilla suoraan Bukarestiin ja kotihoitajamme Hanna-Mari koukkasi Munchenin kautta.

Bukarestissa oli vastassa tuttu kaarti: Andreea, Cristian ja Marius. Että oli kiva taas tavata! Olin luvannut palata keväällä 2010, mutta tässä sitä oltiin, 4 kk edellisestä matkasta. Hannan lento oli vähän myöhässä, joten oli hauskaa odotella Hannaa saapuvaksi muiden lentoja odottavien joukossa, kuin paikalliset ikään.

Menomatkalla Cernavodaan haimme Mariuksen kanssa Bukarestista hevosten uutta suojaa varten tarkoitettuja kattomateriaaleja. Paikka oli pikkuisen hakusessa, joten siinä tupakkia paloi kuskilta ja vähän muiltakin, ennekuin löydettiin perille. Auto piti tyhjentää kokonaan ja loppumatka ajettiinkin takaovet auki. Mutta auton purku oli ihan hyödyllinen jobi, koska samalla löytyi boxien ympäryshihnat, jotka olimme jo aikoja sitten hukanneet :)

Ilma oli syksyisen kostea ja kurainen. Se lisäsi näkymän ankeutta. Katukoiria joka paikassa palelemassa, märkinä ja kuraisina. Yhdelle annoimme ruokaa bensa-asemalla. Onneksi meillä oli kuivamuonaa mukana ja Hanna haki vielä poloiselle täytetyn patongin. Tämä on näissä reissuissa aina se surun hetki. Et voi tehdä oikein mitään, antaa vain vähän ruokaa… Käyn henkilökohtaista eettistä kamppailua mielessäni: miksi tätä kärsimystä ei voi lopettaa… kuka on oikeutettu toiseen mahdollisuuteen, kuka kuolee kärsimyksiinsä… mitä voisin tehdä enemmän… miksi ihmiset ei välitä? Kuinka saada Suomessa ihmiset tajuamaan, että kääntämällä katseen pois eläinten kärsimyksistä, annetaan tämän vain jatkua ja säästetään omaa psyykettä. Kun käy täällä, ei paluuta ole. En ikinä voi kääntää selkääni näille katseille! Kaikkia ei voi auttaa, mutta aina on joku, jota voi auttaa. Tapoja on monia. Ei kaikkien tarvitse tulla tänne kärsimään näkemäänsä. Auttaa voi Suomestakin käsin!

Matka Cernavodaan kesti ja kesti, koska ruuhka oli uskomaton. Keskellä tietä kauppiaat myivät nahkatakkia, kännykkää ym ”tarpeellista”. En tajua miten he eivät jää siellä autojen välissä jonkun ison rekan alle. Paikallinen radiokanava soitti samoja biisejä, kuin kaikkialla maailmassa. Erityisesti jäi mieleen Black Eyed Peasin hitin sanat: ”I got a feeling..It´s gonna be a good night”. Eräässä risteyksessä, pienen suttuisen ”kioskin” vieressä parveili katukoirien ympäröiminä toisenlaisia onnettomia: nuoria tyttöjä myymässä itseään ohikulkijoille. Koirat ja tytöt olivat kuin yhtä laumaa. Säälitti tytöt siellä kuran keskellä minihameissaan ja korkkareissaan viluisina, mutta tuossa näyssä oli kuitenkin koirien, ja ehkä tyttöjenkin, kannalta jotain aika lohdullista. Onnettomilla oli seuraa ja ehkä turvaakin toisistaan. Ainakin muutaman paijauksen ehdin rekisteröidä siinä jonottaessamme.

Kun pysähdyimme erääseen risteykseen muutama koira tuli katsomaan anelevasti meitä autossa istujia. Taas riipaisi. Ne olivat siis saaneet joltain jotakin, koska hakivat ruokaa kerjäämällä automatkustajilta. Kun pystyisi hyppäämään kyydistä ja haalimaan kaikki jonnekin turvaan ja ruokapatojen ääreen! Yksinäinen pentu moottoritien laidassa saa joka kerta palan nousemaan kurkkuun. ”Mene sinne katutyttöjen luo turvaan”, ajattelin mielessäni.

Matka läpi peltonäkymien sujui lopulta jouhevasti. Minä, joka olin juuri Suomen päässä heittämässä ”kintaat tiskiin” Romanian kielen opinnoissa, tajusin, että puhun ja ymmärrän sitten viimekerran taas vähän enemmän! Nyt ei luovuteta! Marius oli hyvä opettaja ja siinä sitten välillä romaniaksi ja elekieleksi, väillä Hannan kanssa suomea ja lopulta kaikki jo ihan hiljaa, kun alkoi väsy painaa.

Illalla klo 20 vihdoin perillä! Kämppiksinä meillä oli Laurentiu omassa huoneessaan ja Sara kimppakämpässä minun ja Hannan kanssa. Sara parka. Ei varmasti ollut helppoa nukkua kuorsaavaan kajakkikaksikon koristessa. Mutta oli mahtavaa, että saimme viettää aikaa kiireisen Saran kanssa. She rocks! Asunnolla oli myös ihana ”pisica” (kissa)! Oikein terhakka mustavalkoinen ja itsetietoinen otus. Kipinää luonteessa! Mahtava sisupussi. Hänkin odotti kotia Italiasta. Ja sitä odotellessa hyökki ja leikki käsivarteni iloisen kirjaviksi. ”Ei, en viiltele itseäni”, jouduin toteamaan muutaman kerran palattuani Suomeen.

Aamulla varhain lähdimme Cernavodaan Saran kyydillä. Sara painaa pitkää päivää ja Calarasin tilanne on todella syönyt naista. Sara jaksaa silti, koirien takia! Ohjelmassamme tarhalla oli kummikoiraohjelmaan tulevien koirien kuvausta, pentujen hellittelyä ja koppien siivousta, isompien viihdyttämistä ja tarhan henkilökunnan kanssa jutustelua. Lili, Andreea, Adriana, Maricica ja Dana jaksoivat jutella ja opastaa meitä.

Kumisaappaat jalassa, kuraisia tassun jälkiä kaikki vaatteet täynnä. Muutama palkeenkieli pentujen jäljiltä housun lahkeessa ja hieman mielenkiintoiselta tuoksuvat kädet. Ehkä joku on onnellinen tekokynsissä ja valkaistuissa hampaissa. Meidän onni haisee tarhaan turvaan päässeen koiran kakalta ja näyttää pienen pennun onnenpissapisaran helmeltä hiuksissa :)

Sara esitteli tarhaa Monacosta tulleille Bobille ja Kristalle. He olivat bonganneet kadulta kultaisennoutajan näköisen pennun ja se tuotiin tarhalle. Tänä päivänä tuo pentu, Boris, elää Bobin ja Kristan kotona onnellista koiranelämää Monacossa. Monacoon koiria välittävä Ute jutusteli kanssamme ja valokuvasi omia adoptio-ohjelman koiria. Samalla porukalla kävimme sitten illalla syömässä ja mukaan liittyi myös aasitarhan eläinlääkäri ja Laurentiu. Voi sitä puheen solinaa… Ja tupakan savun olisi voinut leikata saksilla. Romaniassa todella röökaavat kaikki. Köh!

Keskiviikkona oli Medgidian vuoro. Ilma oli muuttunut aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Nyt tarkeni hyvin viettää koko päivä ulkona.

Calarasista oli jo saapunut muutama koira sosiaalistumaan Medgidiaan. Alina eläinlääkäri leikkausten ja hoitojen välissä kävi moikkaamassa arintakin turrea, joka vietti aikaansa enimmäkseen omassa kopissa. Olin jo aivan unohtanut, että edellisen matkani tein kyynärsauvan avulla ja nyt pingoin uuden tekolonkan voimalla kun ei mitään, 2.5 kk leikkauksesta! Alinan ensimmäinen kommentti ”how is your leg?” herätti minut muistamaan, että ai niin… Great, Bine! Hyvää kuuluu! Kyllähän minä muistin jännittää, että jos kentällä alkaa portit piippaamaan, niin jos joku sitten Bukarestista minut lunastaa ulos? Jos ihan terrorismista syyttävät… Mutta ei inahdustakaan porteilla!

Oli jälleen mahtava seurata kuinka Medgidian porukka antaa kaikkensa hoitaakseen eläimiä hyvin. Klinikalla aherretaan eläinlääkäreiden Alinan ja Raulin johdolla. Eläintenhoitaja Catalin ehti esitellä liikkuvan klinikan autoa, vaikka varmasti oli kiireinen. Sain myös ystävällisen kehoituksen Alinalta kiertää kaukaa kaikki harmaat, karkeakarvaiset partasuu koirat. Siellä tiedetään heikkouteni. Tosin Catalin oli sitä mieltä, että ihana Lala italian ohjelmasta voisi lähteä matkaani. Samalla, kun Hannan kanssa kuvasimme ja viihdytimme koiria, eläintenhoitajat ruokkivat, juottivat ja putsasivat ja huolsivat aitauksia. Pentuaitaus oli iloinen paikka, mutta puruluita ne tarvitsevat! Kertakäyttömuki meni tuhannen säpäleiksi alta sekunnin ja kaulahuivini sai kyytiä. Kuka antaisi näille virikkeellisen kodin?

Aurora koiran kohtaaminen oli minulle henkilökohtaisesti paha paikka. Olimmehan ”valinneet” toisemme jo edellisellä matkallani. Mutta, kun pieni, arka Calarasin tyttö Balsa (Nanna) tuli luokseni kotihoitoon heinäkuussa, jäi se lopulta sille tielle ja sekoitti kaikki kuviot; minun oli pakko hyväksyä, että Aurora lähtee Italiaan. Aurora iloisena ja luottavaisena pärjää. Nanna tarvitsi nyt enemmän minua ja laumaa.

Tarhalla käynteihin liittyy niin paljon henkilökohtaisia tunteita, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Cernavodassa sain kuulla, että kummikoirani, vanha ja vihainen Picki oli jouduttu nukuttamaan. En kehdannut siinä alkaa pillittää, niinpä vetäydyin ihanan sakemanni Dieselin häkin suojiin tihrustamaan muutaman kyyneleen. Diesel on muuten nykyisin tyytyväinen Espoolainen ja tunnetaan nimeltä Hukka.

Medgidian päivä hujahti todella nopeasti ja kun olimme saaneet Suomeen tulevat koirat ja pari Italiaan lähtevää kissaa autoon, oli aika palata kämpille.

Kävimme illemmalla Hannan kanssa kiertelemässä Cernavodaa ja tässä muutama kuva.

Ai niin! Tuolla kun puhuin niistä tunteista, joita liittyy tarhalla käynteihin:

Ei selvinnyt Hannakaan tarhareissusta ilman, että hän tuli ”valituksi”. Kun menimme ensimmäisenä päivän Cernavodan tarhalle, meitä vastaan tuli joukko koiria, jotka elävät tarhan edustalla. Heitä ruokitaan ja ovat siinä turvassa. Näiden koirien joukossa oli myös Pandora. Padora oli niin kova karkailemaan tarhan sisältä, että sen annettiin elää tarhan ulkopuolella. No, niinhän siinä sitten kävi, että Pandora valitsi Hannan, eikä Hanna voinut paljon vastaan pyristellä. Sillä kertaa ei vielä ollut Pandoralle koneessa tilaa. Mutta tänä päivänä Pandora elää Hannan perheessä ja laumassa täysipainoisena jäsenenä.

Perjantai aamuna kävimme vielä hyvästelemässä Pandoran ja sitten tulikin kiire lähteä kohti kenttää. Cristianin kyydillä rivakasti Bukarestiin, Hanna ja koirat matkaan kohti Suomea ja itse odotin omaa lentoa Andreean, Mariuksen ja Cristianin kanssa kenttäkahvilassa. Oli ihanaa saada rauhassa jutella näiden kultaisten ihmisten kanssa. Kunnon romanian oppitunti matkan päätteeksi. Kamalaa oli kuunnella viereisestä pöydässä jonkun Suomalaisen liikemies ryhmän puolihumalaista möykkäämistä. Hieman eri maailmoissa eletään näiden tyyppien kanssa. Ja olen ylpeä siitä maailmasta jossa itse elän!

Jännitystäkin saimme vielä ennen lähtöäni. Henkilö, joka hoitaa koirien tsekkaukset ym. oli kuulemma poistunut kentältä ja kukaan muu ei sitä tekisi / voisi tehdä. Kiva! Puolituntia aikaa koneen lähtöön. No, jos ei pääse Suomeen on jäätävä Bukarestiin, tuumin, mutta niin vain tämä kadoksissa ollut henkilö tuli taas paikalle ja pääsimme Bingon (Pontus) kanssa koneeseen viimetipassa. Huh!

Pa pa, Romaniana! La revedere prietnii si Caini! (hei hei Romania, näkemiin ystävät ja koirat)

Lento sujui erittäin mukavasti , ja suurin kiitos siitä kuuluu Finnairin lennon kahdelle lentoemännälle, jotka olivat todellisia koirien ystäviä! Oli kiva jutella, moikataan kun tavataan!

Kun kaikki koirat oli luovutettu kotihoitajille ja omistajille, oli aika lähteä kotiin suunnittelemaan matkakertomusta, joka ilmestyy nyt näin vajaa puolivuotta matkan jälkeen. Vain tovi ennen seuraavaa matkaa Romaniaan.

Jos teillä siellä kotona on oma Romanian tuonti, antakaa sille iso hali ja lähettäkää hiljainen toive ilmoihin ja korkeuksiin, että koirien olot maailmalla ovat jonakin päivänä edes siedettävämmät kuin nyt.

Kaiken ankeuden keskellä on toivon kipinä paremmasta, jos vain emme käännä selkäämme niille, joilla ei ole mahdollisuutta puhua puolestaan.

Pia - 20.3.2010