Olen jo kauan pohtinut sekä omaa että muiden rescuekoiran ottaneiden adoptiopsykologiaa ja logiikkaa. Tunnetusti rescuemaailmassa on yleistä, että koiria alkaa asustaa samassa asunnossa enemmän kuin ikinä osasi edes kuvitella, saati uskoa. Rescueihmiset valitsevat elämäntavan, jota sivusta seuraajat pitävät lähinnä mielenvikaisuutena. En todella itsekään ajatellut, että "kyllä, jonain päivänä minulla on kuusi koiraa." Ihmettelin joskus muinoin itsekin 4. koiran kohdalla omistajan täysjärkisyyttä!
Rescueaktiivit ovat ihan oma lajinsa koiranomistajina, ja sille lajille vetää vertoja koirien lukumäärässä vain rotukoiraharrastajat ja kasvattajat. Koiran hankintatapa ja käyttötarkoitus eivät kuitenkaan enää ole samanlaisia. Näyttelyiden puunaukset ovat aika kaukana rescuemaailmasta. Itse kuulun itsestäänselvästi jälkimmäiseen leiriin.
Sijoittajana olen törmännyt valitettavaan ilmiöön, jota en aluksi uskonut olevan olemassakaan... Nimitän sitä itse "adoption vauhtisokeudeksi". Koiria otetaan enemmän kuin resurssit riittävät; prosessi koiran valinnasta, sen lennon odottamisesta ja saapumisesta huumaa... mutta se arki sitten?
Tosiasia on, että mitä enemmän koiria on laumassa, varsinkin historialtaan traumaattisista lähtökohdista olevia, se takaa omistajalleen keskivertoa rajoitetumman ja jopa hankalamman elämän. Moni on tähän valmis: Hyvästi matkat, sukulaisvierailut lemmikin kanssa, saati ei-koiraihmisten kyläilyt omaan kotiin. Testattu on, että tietty määrä koiria karsii ei-mieluisat vieraat kerralla. Not bad! Sen sijaan tervetuloa sotku, ihmisten tuijotus, naapureiden valitus ja hurjat ruoka-ja eläinlääkärimenot! Useimmat suurkoiraperheelliset hallitsevat tämän hienosti. Lapset on tehty, tai niiden syntymä ei vaikuta koirien asemaan, asutaan samassa asunnossa tietoisesti kauan ja vaikka tulisi mitä, koirat pysyvät. Useamman koiran omistajat tuntevat syvää hengenheimolaisuutta toisiaan kohtaan, niin minäkin, kun vastaani lenkillä kävelee viiden pikkukoiran lauma omistajineen: "Tuossa tulee tuo toinen hullu. En olekaan ainut näillä kulmilla." :)
Mutta, mutta... Sijoittajana olen joutunut havaitsemaan, että kaikki eivät siltikään ole valmiita suuren lauman mukana tuomiin rajoituksiin, vaikka kuinka ovat koiraihmisiä. Se viimeisin tulija saattaakin olla se vaativin.
Missä siis menee raja, kuinka monelle koiralle kykenee antamaan loppuelämän kodin? Vai onko niin, että siitä viimeksi tulleesta on helppo vain luopua, kun lauman hegemonia ei menekään niin kuin oli itse suunnitellut? Tai ainakaan siinä ajassa, mihin oli tähdännyt. "Kaikkien parhaaksi" on yleisin perustelu luopumiselle.
Miten yhdistykset ja sijoittajaparat tunnistavat jo ennestään useamman koiran omistajien seasta ne, jotka eivät sitoudukaan? Perinteisesti monen koiran omistajahan on kokenut, pitkäpinnainen, sitoutunut ja osaava... No, ei sitä tunnistakaan, ei niin mitenkään. Palautukset tulevat aina näissä tapauksissa puun takaa.
Tähän asti on ollut vaikea ymmärtää ihmisten lyhytjänteisyyttä, kun se maailmalta pelastettu perheen ainut rescue ei täytäkään heti omia haavekuvia. Silti on ollut henkilökohtaisesti vaikeampi ymmärtää palautuksia kokeneilta ihmisiltä, joilla on jo monta koiraa, ja viimeisin, se "juuri minun sijoittama" saakin lähteä! Sydän siinä särkyy. Niin koiralla kuin sijoittajalla.
Miten siis vetää raja siihen, mikä koiramäärä on itselle sopiva? Kuuden koiran omistajana vaikea sanoa, mutta ei minulle seitsemättä nyt taida kuitenkaan tulla. Siinäkö minun rajani?
Mutta ihmiset, niin koirattomat kuin ison lauman jo omistavat: harkitkaa, ennen kuin ryhdytte hankintoihin!! Kartoittakaa omat resurssinne! Ennakoikaa elämäntilanteenne.
Nyt moni varmasti ajattelee, että meillä KKY:ssä on kova palautusten buumi tällä hetkellä, kun tällaisia mietin. Näin ei kuitenkaan ole. Tosiasia on vain se, että yksikin koira, joka joutuu lähtemään perheestään "löyhin" perustein on sijoittajalle, koiralle, yhdistykselle ja koko rescueideologialle tappio. Minä en halua pettää lupausta pysyvästä kodista, kun sen kaltereiden takaa pälyilevälle yksinäiselle koiralle lupaan! Ja juuri siksi minulla ehkä on kuuden lauma... Kun toinen on jo kerran luovuttanut, lopullinen päätepysäkki on ollut meillä.
Meillä jokaisella on omat rajamme, tiedostetaan ne, ennen kuin niistä joku onneton joutuu kärsimään!
Loppuun hyvä esimerkki tältä päivältä koirapuistossa, josta tämä teksti itse asiassa sai alkunsa:
Juttelin koirista oikein mukavan naisen kanssa. Yhden koiran omistava nainen sanoi, ettei voi ottaa enempää koiria, koska hänellä on kolme lasta. Mitäpä siihen minä, toinen kolmen lapsen (ja niiden kuuden koiran) äiti oikein äkkiarvaamalta osasin sanoa, muuta kuin: "niiiiiin" :)
Mutta me tiedostamme omat rajamme, hänellä se on yksi, minulla se on kuusi, ja kaikki koiramme sekä me itse olemme tyytyväisiä ja onnellisia :)
Hauskaa, mutta ei rajatonta loppukesää kaikille!
4.9.2011
Pia, sijoitusvastaava
- Log in to post comments