MITÄ ONNI ON?

Usko minun sanaani! Olen todistanut ilmiön jo monta kertaa. Ensin leviää kasvoille ihastunut hymy, jota ei saa pyyhittyä millään pois. Useilla oireet jatkuvat niin että huudahtavat "kuinka suloinen!" tai "aivan ihastuttava!". Seurassa liikkuville on yleistä, että joku alkaa nykiä toisen hihaa ja nurista korvaan "eikö mekin voitaisi..." tai "minäkin haluu-uu-uun..." Ääritapauksissa ihmiset kyyristyvät ihan alas ja ojentavat kätensä tehden sukimisliikkeitä ja kaiken arvokkuutensa pois heittäen kujertelevat suu supussa että "voiettävoiettä!". Jokaisesta liikuttuneesta huokauksesta kaikuu ilmoille ilo.

Olen todennut, että tämänkaltaisia oireita esiintyy aivan kaikenlaisilla ihmisillä. Muistan lukuisia pieniä lapsia kurahaalareissaan, ainakin kolme reikäiseen villapaitaan sonnustautunutta rastapäätä, kaksi kashmiriin kietoutunutta naista korkokengissä, erään vanhan miehen Reino-tossuissa ja ainakin viisi nahkaan pukeutunutta motoristia. Niin, sanoisinkin että tässä vitsauksessa ei rollaattoreista sen enempää kuin skeittilaudoistakaan ole pelastukseksi.

Mietitte nyt varmaan kaikki, mistä moinen käytös johtuu. Minä kerron sen teille: syynä on onni.

Olen kuullut että monet ihmiset pohtivat mitä se onni oikein on. Vastaus on helppo.

Tässä strategiset tiedot:

Onni on pääasiassa lieriön muotoinen. Toisessa päässä on pallo, josta lähtee vielä terävähkö, lyhyt tappi. Lieriön toinen puoli päättyy pitkään pölyhuiskamaiseen jatko-osaan, jonka latva on kastettu valkoiseen maaliin.

Onni on kermakaramellin värinen ja karvainen. Valkoinen kaulus jatkuu vatsan alle saakka. Silmät ja nenä ovat väriltään persikkaiset. Onni käyttää edessä valkoisia puolisukkia ja takana samanvärisiä nilkkasukkia.

Onni painaa viisi kiloa, on 25 cm korkea ja 28 cm pitkä.

Onni löytyi Romaniasta, Bukarestista.

Ja minä olen Onni.

Miksi, te kysytte. Koska minut on pelastettu, olen siis onnekas. Vastapalveluksena minä teen ihmiset ympärilläni hyvin onnellisiksi. Siitä aionkin nyt kertoa. Mutta te saatatte vielä ihmetellä, miten pieni romanialainen Onni pääsi Bukarestista Helsinkiin. Vastaus on kummitätini Jenny, kodittomien koirien ystävä ja Kodittomien koirien ystävät ry:n perustaja. Hän löysi minut ja vei koiratarhalle, josta uusi elämäni alkoi. Save the Dogs -järjestö piti minusta huolta sen aikaa kuin kesti todeta minut terveeksi ja hauskaksi ja hurmaavaksi ja löytää minulle oikea oma koti.

Olen asunut nyt Suomessa karvan yli kaksi kuukautta ja observoinut tarkkaavaisesti suomalaista elämänmenoa. (Huomautan tässä vaiheessa ihmislukijoilleni, että kokoamistani tiedoista on ensiluokkaista hyötyä ulkomailta Suomeen saapuville koirille. Koukatkaa siis oman etunne nimissä kainaloonne arvostetut karvaiset perheenjäsenet ja jatkakaa lukemista!)

Lyhykäisyydessään: suomalaiset on helppo tehdä onnellisiksi. Tavallisesti pelkkä läsnäoloni riittää. Viittaan tällä esimerkiksi niihin tuhansiin hymyihin, jotka olen olemuksellani aiheuttanut. Tai linja-automatkat Satakuntaan! Minä olen niiden vetonaula! Kun tulemme pissatauolta ja kävelemme äidin kanssa aivan käytävän päähän, kymmenet kädet haparoivat koskettaakseen edes ilmaa ympärilläni. Kysymyksiä satelee joka penkistä.

Yksi kiltti pikkutyttö sanoi kerran, että minä olen aivan täydellinen koira. Liikutuin siitä aivan sanattomaksi, kiemurtelin vain vaivaantuneena äidin sylissä. Moni kysyy minun rotuani, johon isä ja äiti aina vastaavat, että olen romanialainen cocktail. "Erinomaisen onnistunut", toteavat kaikki.

Sanon vain, että Suomeen kaivattaisiin lisää romanialaisia koiria!

Kaikki tavalliset jutut ovat suomalaisten mielestä ekstraspesiaalia. Esimerkiksi silloin kun minä haukahdan ohikulkevalle koiralle äänellä, jonka voisi luulla kuuluvan mastiffille. Tai silloin kun sukellan kuono edellä pudonneiden lehtien sekaan ja kaadun ensin oikealle kyljelleni, sitten vasemmalle, sitten taas oikealle ja viiletän maassa eteenpäin tuhisten ja puhisten. Sekin on hassua, että tykkään leikkiä usein isojen tyttöjen kanssa, niin kuin vaikka dobermannien tai suomenlapinkoirien.

Äidin riippuvuusaste omaan Onniinsa (eli minuun) on saavuttanut niin suuret mittasuhteet, että äiti sanoo, ettei enää pääsisi sängystä ylös ilman minua. Pidän huolen siitä, että olen ensimmäinen asia jonka äiti silmät aukaistuaan näkee. Homma toimii näin: kun äidin herätyskello alkaa piristä, minä herään ja hypin, pompin, kiemurtelen, kaivaudun, ryömin ja luikertelen peittojen ja jalkojen alta, välistä ja lomitse isän ja äidin vatsan päälle tekemään piruetteja. Näin äiti näkee aamulla ensimmäiseksi minun innokkaat kasvoni, jotka auttavat kampeutumaan ylös sängystä. Lisäksi tanssiessani vatsan päällä äiti nopeasti tajuaa, että pitää nousta vessaan.

Yksi ällistyttävän yksinkertainen vinkki koiralle oman perheensä ilostuttamiseen tulee tässä. Olen huomannut, että monet suomalaiset, mukaan lukien äitini, keräävät kakkaa. Hän kerää sen aina vihreään pussiin, jota kantaa kaikkialle mukanaan, ja tiputtaa pussin kallisarvoisine sisältöineen korkeaan ruskeaan pönttöön, ennen kuin menemme sisälle. Tämä ruskea kaappi toimii ilmeisesti jonkinlaisena aarrearkkuna. Äiti tulee aina iloiseksi, kun minulta tulee iso hätä. Ja jos saan sanoa, niin ei voisi enää olla helpompaa tehdä joku onnelliseksi.

Äiti tulee onnelliseksi myös siitä, kun minä kuorsaan. Parasta viihdykettä äidille ennen nukahtamista on ehdottomasti oman pikku Onninsa kuorsaus. Iltaisin kun äiti pyörii toista tuntia hereillä lakanoiden välissä ja isä jo nukkua korskuttaa, äiti, joka ei saa unta, nauttii minun musikaalisesta kuorsauksestani (joka on ajastettu aivan eriaikaiseksi isäni kuorsauksen kanssa, jotta ne eivät voi vahingossakaan mennä sekaisin). Nukun siinä äidin kainalossa selälläni neljä kinttua kohti kattoa ja ääntelen kuin talviuninen karhu. Silloin äiti silittelee vatsaani ja juttelee väsyneellä äänellä, että Onni se vaan aina jaksaa kuorsata. On suorastaan ihmeellistä, kuinka äiti jaksaa ihmetellä sitä joka ikinen kerta joka ikinen yö ja vielä kiitollisena rapsutella massukkaani vaikka monta tuntia. Olenkin päätellyt, että kuorsaukseni on varmasti hyvin miellyttävää äidin korvaan. Siksi minä en sitä lopetakaan, vaan aion jatkaa ja vahvistaa ääntäni tulevaisuutta varten, jotta isän ja minun duetosta tulisi mahdollisimman voimakas. Kohta äiti ei malta nukkua enää ollenkaan!

Tällä kertaa keskityin siis niihin keinoihin, joilla vaikkapa Romaniasta Suomeen saapunut maahanmuuttajakoira voi tehdä perheensä onnelliseksi ja saada perheensä ajattelemaan, että elämä ilman omaa romanialaista olisi silkkaa hupsuttelua. Ensi kerralla tartunkin sitten kysymykseen, jonka vuoksi Arvoisat Lukijani Karvakuonot teidän kannattaa istuttaa kaksijalkainen kotiväkenne tietokoneen ääreen - siis miten tehdään koirasta onnellinen.

Kirjoittanut pieni ystävänne,

Onni-koira

J.K. Testaan urheasti eri konsteja, joilla koira voi tulla onnelliseksi noin seuraavat pari viikkoa. Raporttini voitte lukea näiltä samaisilta sivuilta! Voitte yrittää samaa kaikin mokomin myös kotona!