Minulla on ollut mahdollisuus yhdistyksen puheenjohtajan (2009-2010) viran ohella sijoitusvastaavan (2008-) tutustua monenlaisiin koiranomistajiin ja omistajaehdokkaisiin. Olen kovasti miettinyt meidän ihmisten erilaista suhtautumista koiriin ja varsinkin omiin koiriinsa. Ja samalla muistellut miten oma suhtautuminen asioihin koirien ympärillä on elämän varrella kehittynyt. Onneksi luultavasti parempaan suuntaan.
Ensimmäinen koira tuntuu olevan kaikille edelleen vähän se ”koekappale”, jonka kanssa tehdään aika monet klassiset virheet. Tosin tänä päivänä on upeita nuoria, jotka ottavat selvää asioista ja panostavat koiriensa koulutukseen. Itse istuin 15-vuotiaana serkun kanssa sängyn päällä ja itkin, että vihdoin kun saan koiran, se on hullu. Lattialla nimittäin irvisteli juuri taloon tullut 8-viikkoinen amerikancockerin pentu Prissy. Ja puri kinttuun heti, kun uskaltauduimme alas... Myöhemmin kun kasvattaja kävi, Prissy osoitti taitonsa sekä tahtonsa mm. hakemalla itse kahvipöydästä korvapuustin, kun kukaan ei tajunnut tarjota... Vaikka kuinka tuli luettua 80 -luvun koirakirjat, joiden koulutusohjeet tähän päivään mennessä ovat onneksi muuttuneet, ei se heti auttanut. Mutta Prissystäkin tuli hyväkäytöksinen koira, kun muutimme pois kotoa yhdessä kimppakämppään, koiran ollessa 3v, ja aloimme kunnolla opiskella elämää.
Ensimmäisen koiran ”inhimillistämien” oli arkea minullekin. Varsinkin, kun oli vain se yksi koira. Luulin, että koira ajattelee, on huolissaan, suree, suunnittelee ja kärsii ym. kaiken, kuin minä itse. Vaikka olemme vielä onneksi kaukana Amerikan hömpötyksistä, tulee tänä päivänä vastaan paljon omistajia, joille koira on ”tasavertainen” ja yritetään tehdä sen olo mahdollisimman ”hyväksi”: pieniä koiria kannetaan sylissä tai jopa rattaissa, ettei hieno turkki mene kuraan tms., koirille puhutaan kuin ihmiselle: ”voitko tulla” (toki sitä tekee kaikki välillä vähän niin kuin vitsillä) ja pieninkin punkki ym. vaiva poistetaan eläinlääkärillä (huom. en silti yleistä). Ja eihän koirat tyhmiä ole: jos kerran palvelu pelaa, otetaan siitä kaikki irti ja vielä vähän käytösongelmaa päälle, niin on omistaja ihmeissään.
Meillä jokaisella koiranomistajalla on siis koirakokemuksesta ja elämän vaiheesta riippuen tietynlainen/erilainen kehitysvaihe koiran omistajuudessa meneillään. Ja näihin omistajien erilaisiin kehitysvaiheisiin me Kodittomien koirien ystävät ry:ssä yritämme parhaamme mukaan sijoittaa koiria. Koirasta riippuen juuri oikea perhe kullekin kodittomalle. Usein joutuu myös sanomaa ”ei”, vaikka perhe olisi kuinka ihana. Taustalla vaikuttava senhetkinen ”kehitysvaihe koiran omistajuudessa” ei vain sillä hetkellä ehkä ole sopiva sijoitettavalle koiralle. Esim. ensimmäiseksi koiraksi ei kannata ajatella kovia kokenutta katukoiraa.
Ja nyt pääsenkin siihen mitä olen kokoajan ajanut takaa tätä kirjoitaessani: mitä nämä entiset katukoirat sitten ovat opettaneet minulle ja koirilleni ? Missä koiranomistajuuden kehitysvaiheessa olen nyt ?
Vastaus on PALJON! Olen oppinut näiltä mahtavilta otuksilta koirien käyttäytymisestä enemmän kuin osasin ikinä odottaa. Nämä katujen kasvatit ja hyljätyt olennot uuden mahdollisuuden saadessaan, ovat opettaneet minulle ainakin seuraavia asioita (ja nämä opit on myös suoran sijoitettavissa ihmisten väliseen kanssakäymiseen):
- turhista asioista ei kannata nipottaa
- aika parantaa melkein kaikki haavat
- iloitse elämän pienistäkin asioista
- rajat ja rakkaus pitää elämän oikeassa mittakaavassa
- nauti kun saat nukkua kerrankin rauhassa
- positiivisella asenteella pääsee parhaiten eteenpäin
- huumori on paras lääke
- maltti on valttia
- ei haukku haavaa tee
- elä ja anna toisten elää, mutta pidä läheistesi puolta
- talon sokkelista saa napsittua meheviä herkkupaloja, kun odottaa että muurahaiset nousevat vakituiselle reitilleen
Näitä asioita katujen kasvatit ovat opettaneet ainakin minulle ja perheemme “puudeleille”. Kyseessä on siis tarhalta tuodut, terveet ja hyväluontoiset katujen kasvatit. Mutta mitä oppeja katujen kasvatit ovat saaneet meiltä ja varsinkin koiriltamme? Luottamuksen, rakkauden, suojan ja säännöllisen ruuan lisäksi ainakin sen, että imurin johtoa kannattaa alkaa seurata heti kun imurointi loppuu, niin on parempi mahdollisuus saada töpselistä kiinni, ennen kuin emäntä vetää sen imurin sisälle. Tai että kärpäsen saa parhaiten kiinni, kun sitä jahtaa kimpassa; eli yhteistyötä!
Toivon, että yhä useampi näistä mahtavista koirista, jotka opettavat meille, mistä elämässä lopulta on kyse, pääsisi elämään ansaitsemaansa hyvää elämää omassa kodissa. Vaikka adoptio ei ratkaisekaan katukoiraongelmaa globaalilla tasolla, nämä karvaturrit tänne maailmaan synnyttyään ansaitsevat parempaa, tuskallisen elämän ja julman lopun sijaan.
Boran ja nuoren emännän yhteinen laatuhekti trampalla
Pia/KKY ry - 25.10.2009 (päivitetty 2/2012)
- Log in to post comments