Romanian likaiset kädet

Eläinlääkäri Angela Gentilen kirjoitus vierailusta Chiajnan tappotarhalla Bukarestissa 2005

Romanian likaiset kädet kuuluvat miehille, jotka pyydystävät koiria kaduilta vailla säälin hiventä, miehille jotka kylmäverisesti heittävät koirat täyteen sullottuihin häkkeihin odottamaan kuolemaa; Romanian liatut kädet kuuluvat hampaattomalle hirviölle, joka saattoi meidät Chiajnan tarhalle, jonne saavuimme pelastaaksemme yhden koiran.

Lähdemme Cernavodasta aamunkoitteessa takanamme vain kolmen tunnin yöunet. Jouduimme keskiyöllä leikkaamaan narttukoiran, joka oli löydetty kadulta, sen reisiluu oli pahasti murtunut ja häntä murskaantunut. Suuntaamme kohti Bukarestia, Chiajnan kunnallista koiratarhaa. Järjestön pakettiautossa matkaavat lisäkseni Niccolò ja Elisa, kaksi opiskelijaa, jotka vuodesta 2003 lähtien ovat kulkeneet kanssani matkoillani Romaniassa. Matkassa mukana ovat myös Armando ja Marcel, kaksi pientä koiraa, joita jo malttamattomina odotetaan adoptioperheissä Italiassa.

Sara oli kertonut meille raakuuksista, jotka hän oli omin silmin todistanut, ja me päätimme kerätä rohkeutemme ja matkata romanialaiskoirien tragedian juurille – koirien joita rakastamme ja joita kohtelemme suurella antaumuksella. Halusimme katsoa silmiin niitä ihmisiä, jotka kykenevät likaamaan kätensä joka ikinen päivä viattomalla verellä.

Sydän kurkun tienoilla pamppaillen matkaamme sata kilometriä Bukarestiin, ajaen mielipuolisten kuljettajien vierellä surkeilla teillä, ohittaen lukuisia kuolleita koiria tien varsilla matkamme edetessä. Andreea ja hänen puolisonsa odottavat meitä opastaakseen meidät läpi helvetin sanan todellisessa merkityksessä. Ajamme läpi kaoottisen Bukarestin kaupungin ja päädymme kaupungin kurjille laitamille, missä kaikki on tuhoutunutta ja koirat elävät jätteissä.

Tarhalle johtava tie antaa jo esimakua siitä mitä odottaa, se vaikuttaa lähinnä kuivalta joenuomalta ja tien kuopat saivat pakettiautomme sivuluisuun useaan otteeseen. Enää puuttuu vain kyltti, jossa lukee “Sisäänkäyville ei mitään toivoa”. Sen sijaan kyltti koiratarhan portilla muistutti Pinocchio-elokuvan kylttiä Huvitusten saareen, se oli iso ja värikäs.

Kello on 10:33. Tarha on siis ollut avoinna kolme minuuttia. Virkapukuun sonnustautunut vartija kieltää meiltä välittömästi sisäänpääsyn, myöhemmin sain kuulla hänen olevan eläinlääkäri. On enemmän kuin todennäköistä, että 10:33 jälkeen hänkin osallistui verilöylyyn. Andreean mies viittoilee ottavansa puhelimen ja soittavansa jollekulle tärkeälle henkilölle hankkiakseen meille luvan päästä sisään. Korruptio tässä maassa ovet avaa. Jopa portin tälle keskitysleirille.

Saamme astua sisään vain kahden hengen ryhmissä. Andreea ja minä menemme. Koirien ulvonta viiltää korviamme, koirat ulvovat niin paljon, että on kuin epätoivoinen kaiku kajahtelisi kaikkialta. Näen Elisan putoavan kaltereiden toisella puolen itkemään matalaa muuria vasten. Andreea kertoo, että haluamme ottaa mukaamme täältä yhden koiran. Vihreään takkiin pukeutunut hampaaton hirviö ohjaa meidät sisätiloihin.

Koirien haukunta käy äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, jokaisesta huoneesta jotka on sijoitettu tarhan sisäänkäyntiä kohti kuuluu koirien valitus. Hyvänen aika! Kuinka monta koiraa täällä oikein on? En halua olla täällä, minua pyörryttää ja tunnen syyllisyyttä siitä, että olen ihminen kuten nämä miehet, joiden kädet ovat liassa. Minkä vuoksi maailmassa on olemassa niin paljon pahuutta? Miksi? Jos koirat johtaisivat maailmaa, mitään tällaista ei tapahtuisi, koirat eivät takuuvarmasti sulkisi ihmisiä häkkeihin tappaakseen heidät. Tämä on niin väärin.

Kävelemme läpi kapeiden, pimeiden, haisevien käytävien kunnes saavumme huoneeseen, jossa silmäni todistavat asioita, joita en haluaisi muistaa. Käännän päätäni lyöden sen melkein päin loputonta häkkien riviä täynnä epätoivoisia koiria ilman ruokaa ja vettä, lähes ulosteisiin vajonneina. Suuria, laihoja, kauhistuneita koiria, kuin pelkkiä luurankoja, suuret silmät meihin kiinnittyneinä, kuivuneet suut auki ammottaen niin paljon kuin leuat antavat periksi, aivan kuin ne puhuisivat meille. Kaikenlaisia ja –rotuisia koiria, aivan kuin kaikki maailman koirat, jotka rakastavat juoksemista nurmikolla ja tyytyvät hyvin vähään. Miksi te teette näin, miksi ette lopeta ja mieti tekojanne, miksi olette niin julmia?

Katson jokaista koiraa silmiin ja tunnen häpeää. ”Pyydän anteeksi teiltä kaikilta: olette kaikki aivan upeita, mutta minä en ole tarpeeksi vahva pelastaakseni teidät kaikki,” kuiskaan koirille.

Pitkän häkkirivin päässä on häkki, jossa pidetään pentuja. Pentuja on satoja, kasaantuneina toistensa päälle vuoreksi, joka hengittää kuin räjähtämäisillään oleva tulivuori. Yksi niistä kiljuu muiden välissä nälän, janon ja kuumuuden näännyttämänä. Yksi on tukehtunut muiden alle. Puristan selkäni ihoa, se tekee minusta osasyyllisen. Tukahdutetut kyyneleet kurkussani katson Andreeaa ja jo yhdestä eleestä ymmärrämme toisiamme. Andreea pyytää hirviötä nostamaan pennun häkistä.

Yhden pelastaminen tuntuu sillä hetkellä samalta kuin pelastaisi ne kaikki. Musta koiranpentu jolla on jaloissaan valkoiset sukat sysäistään kovakouraisesti syliini. Minusta tuntuu niin pahalta muiden puolesta ja sen yhden pikkuisen puolesta, joka ei ollut yhtä onnekas. Hän yrittää saada häkin auki seuratakseen ystäväänsä, jolla oli parempi onni. Minusta tuntuu pahalta ison kullanruskean koiran puolesta, joka alas painunein korvin katsoo minua aivan hiljaa kuin sanoakseen ”minäkin olisin ollut ihana koira”.

Me lähdemme tuskan murtamina, kyyneleet valuvat kasvoilleni ja putoavat käsilleni, joita janoinen pikku pentu nuolee. Pihalla jäämme odottamaan muodollisuuksia, jotka koostuvat valtavan rahasumman ojentamisesta: 1 500 000 ROL (noin 40 euroa) pennusta.

Tapaan tarhan eläinlääkärin, nuoren miehen. Haluan puhua hänen kanssaan, ehkä hän häpeää ja on suruissaan joutuessaan tekemään töitä täällä. Ehkä hän haluaa muuttaa asioita, hänhän on niin nuori. Hän vastaa innottomasti, yllättyneenä intohimostani ja rakkaudestani koiriin: ”Minä en rakasta koiria, joten minulle on hyvin helppoa ja yksinkertaista tehdä töitä täällä. En näe tässä mitään ongelmaa.”

Kun kysyn häneltä, miksi koirat tapetaan sen sijaan että tarhalla noudatettaisiin sterilointiohjelmaa, hän vastaa: ”Emme me tapa, me ratkaisemme vitsauksen. Sterilointi on liian vaativaa ja kallista. Näin on yksinkertaisempaa. Pidämme koiria täällä kaksi viikkoa nähdäksemme, tuleeko joku niitä hakemaan. Ne saavat piikin nukutuksen jälkeen.”

Kuten kaikki kuitenkin tietävät, useat eläimet tapetaan armottomasti kauheimmilla mahdollisilla tavoilla rahan säästämiseksi. Nyt tiedän että niin monet heistä eivät selviydy kahden viikon odotusajasta, vaan kuolevat surkeiden olosuhteiden ja sairauksien vuoksi.

Kun keuhkoissa ei enää ole voimaa huutaa apua, he menevät nurkkaan makaamaan omien kavereidensa lähelle ja hieroessaan vielä toisen nenää jättävät kaiken. Kun likaiset kädet kurottuvat poimimaan heidät pois, heistä on jo tullut enkeleitä.

Kukaan ei sano sanaakaan, kun jätämme keskitysleirin taaksemme. Näen Niccolòn ja Elisan itkevän ja kauhun täyttäneen heidän silmänsä. He eivät ikinä unohda mitä ovat nyt kuulleet ja nähneet.

Katson lentokoneen ikkunasta tämän kärsivän maan varjoja, jotka kuristavat sydäntäni; ne ovat enkeleitä, jotka lentävät kanssamme.

Angela Gentile, 18.7.2005

Lue Jennyn vierailusta Chiajnalla kaksi vuotta myöhemmin täältä.

Katso salaa kuvattua materiaalia Chiajnasta tästä (Hollantilainen tv-dokumentti). Lyhyet pätkät on sijoitettu 3.07-5.20 väliin.