Sibiu ja Animal Life-yhdistys | Kodittomien koirien ystävät

Matkamme Transsylvaniaan ei mennyt Draculan merkeissä, vain katukoirien. Olin saanut jo viime jouluna yhteyttä paikalliseen eläinsuojeluyhteisöön ja nyt vihdoin olin saanut mahdollisuuden matkustaa sinne tutustumaan heihin. Yhteisön nimi on Animal Life ja se perustettiin vuonna 2006.

Matkamme alkoi Vaasasta kello 2.30 lauantai aamuna kun hain Susannen. Meidän piti lentää Finnairin suoralla lennolla Helsingistä Bukarestiin ja ajaa sieltä vuokraautolla Sibiuun. Kaikki meni suunnitelmien mukaan, haimme romanialaiset lei:mme Vantaan lentokentältä ja teimme check in:in. Perillä Bukarestissa huomasimme heti koneesta noustessamme kuumuuden. Lämpöasteet siellä nousivat yli 30 asteeseen, joten ero Suomen viileään elokuuhun oli valtava. Haimme vuokra-automme ja totesimme onnellisena että saimme varaamamme Dacian sijaan Opelin. Dacia on romanialainen automerkki joka ei todellakaan ole tunnettu turvallisuudestansa tai mukavuudestansa.

Olimme etukäteen olleet eniten huolestuneita Romaniassa ajamisesta. Liikenne Romaniassa on vähintäänkin kaoottinen ja myös moottoritiet ovat vaarallisia. Jo toisessa liikenneympyrässä Bukarestissa ajoimme väärin ja siksi ajoimme ympäri noin puolisen tuntia ennen kuin taas löysimme oikean reitin. Kun kerrran pääsimme moottoritielle seurasimme kylttejä Pitestiin ja kaikki meni hyvin. Kun olimme poistunut moottoritieltä ajoimme hieman pienempiä teitä pitkin ja juutuimme liikennetulppaan jossain Pitestin ja Valcean välillä. Istuimme todella kauan jonossa ennen kuin taas pääsimme liikkumaan eteenpäin – selvisi että yhtä kaistaa asfaltoitiin ja siksi liikenne kulki vain yhteen suuntaan kerralla.

Liikennetulppa.	Tämä kaunis olento jauhoi ruohoa tien varressa.

Vähän ajan kuluttua eteemme ilmestyi Karpatian mahtava vuoristo ja kohta ajoimmekin ylös alas kiemurtelevia pikku vuoristoteitä pitkin ja saimme nähdä mitä kauneimpia maisemia. Poliisi pysähdytti meidät Valceassa ja selitti jotain – romaniaksi. Kun olin saanut hänet ymmärtämään että puhun ainoastaan englanti hän antoi meidät jatkaa matkaa. Hän toisti sanaa ”lumina” monta kertaa, ja myöhemmin saimme tietää että se tarkoittaa valoa – olimme ajaneet ilman valoja.

Matkan varrella näimme hevoskärryn joka ajoi samaan suuntaan kuin mekin. Kuskilla oli koira kytkettynä kärryn perään. Koira juoksi niin hyvin kuin pystyi ja jaksoi, mutta kaulapanta oli niin kireällä että koira melkein roikkui pannassa ja kuristui. Koko homma näytti todella pahalta, ja toivon sydämestäni että koira jaksoi koko matkan kotiin. Hyvältä ei näyttänyt.

Saavuimme perille Sibiuun noin 19.30 ja olimme silloin ajanut 285 km noin kuudessa tunnissa. Pysähdyimme parkkipaikalle Supermarket Penny XXL:n eteen, juuri ennen kuin saavuimme Sibiun keskustaan. Siellä meitä oli vastassa Otilia ja Andreea. Kun olimme tervehtineet heitä ajoimme eteenpäin kohti ensimmäisen yön majapaikkaamme, Pensionea Herrmanstadt:ia. Saimme kodikkaan pienen huoneen joka oli sisustettu vaaleansinisin sävyin.

Nopean suihkun jälkeen lähdimme Andreean ja Otilian kanssa kaupungille päivälliselle. Kävelimme kaupungin vanhaan osaan, jossa oli kivitori sekä kauniita, vanhoja rakennuksia. Torilla oli meneillään jonkinlainen jippo jossa oli kansanmusiikkia, tyttöjen mukaan se ei kuitenkaan ollut romanialaista, vaan luultavasti turkkilaista. Katselimme hetken aikaa näytelmää ja jatkoimme sitten matkaa.

Sibiun kaupungintalo.	Kauniita rakennuksia.

Löysimme kivan ulkoilma ravintolan ja tilasin pizzan. Seuraamme liittyi myös muita Animal Life yhdistyksen jäseniä. Istuimme ja keskustelimme monta tuntia, eniten tietysti koirista ja niiden tilanteesta Sibiussa. Tytöt kertoivat että he neuvottelevat kaupungin valtuuston kanssa siitä että saisivat rakentaa tarhan sekä palkata sinne eläinlääkäreitä, sterilisoimaan katukoiria. Uuden Romanialaisen eläinsuojelulain mukaan (joka kohta lyödään lukkoon), yhtäkään tervettä eläintä ei saa tappaa. Tämä tarkoittaa sitä ettei katukoiriakaan saa enää tappaa miten sattuu. Tämä on tietysti valtavan iloinen uutinen kaikille eläinystäville, mutta merkitsee myös paljon suunnittelua, miten nyt kohdataan katukoira ongelma.

Kävelimme takaisin pensionaattiin noin puolen yön aikoihin ja nukahdimme melkein heti, olihan meillä pitkä päivä takana.

Seuraavana päivänä heräsimme yhdeksän maissa ja menimme aamupalalle pensionaatin ravintolaan. Siellä oli tarjolla kolme eri vaihtoehtoa josta sai valita, ja yksi oli suunnilleen tällainen: munia, pekonia, leipää, voita, marmeladia ja kahvia. Koska meillä ei ollut mitään kiirettä istuimme ja söimme kaikessa rauhassa, tytöt hakisivat meidät vasta 11.45. Aamiaisen jälkeen kiersimme hieman ympäri ja yritimme löytää apteekin. Valitettavasti kaikki oli suljettu koska oli sunnuntai. Kirkko oli kuitenkin auki ja jäimme vähäksi aikaa kirkon ovelle katselemaan ja kuuntelemaan kuoron laulua ja papin saarnaa. Se oli hyvin kaunista.

11.45 Anca, yksi Animal Lifen jäsenistä, tuli hakemaan meidät. Yhdistyksellä oli adoptiopäivä puistossa. Adoptiopäivä toimii niin että otetaan mukaan kymmenkunta koiraa ja kerrotaan niistä, sekä yhdistyksestä kiinnostuneille ihmisille. Perillä pistin heti merkille miten kaunis puisto oli. Näin myös Otilian ja Andreean ihmisvilinässä näyttämöllä, jossa he juttelivat ihmisten kanssa.

Mekin menimme näyttämölle muiden kanssa ja sillloin näin Ursun ensimmäistä kertaa. Ursu on iso, komea uros joka heti herätti huomioni, muiden suloisten pentujen sijaan. Hän seisoi siinä ylpeänä ja heilutti rauhallisesti häntäänsä kaikille ohikulkijoille. Joku tuntematon piti talutushihnaa ja luulin että hän oli omistettu koira. Nojaa ajattelin, ihanaa tuolle komistukselle.

Otilita tuli meidän luoksemme kun ihailimme söpöjä pentuja. Pennut saavat aina eniten huomiota ja yksi oli jo adoptoitu ennen kuin me saavuimme paikan päälle. Ja kyllähän he ovat suloisia!

Tämä onnekas pentu sai kodin.

Otilia oli varmasti nähnyt että vilkoilin koko ajan Ursua, koska hän kysyi olinko jo tavannut hänet. Sitähän minä en ollut tehnyt ja vain sekunteja myöhemmin minut esiteltiin komeimmalle ja arvokkaimmalle koiralle jota olen koskaan tavannut. Ursun tarina on yhtä julma kun pahin painajaisista, kuitenkin hän tervehtii jokaista ihmistä hännän heilutuksella. Kaksi televisio-kanavaa, m.m. ProTV, oli paikan päällä ja pyöri ympäri kuvaten kaikkia, myös meitä. He haastattelivat Animal Lifen työntekijöitä m.m. Ursusta, myös tämähän oli tapa yrittää löytää tälle iloiselle pojalle koti.

ProTV haastattelee Silvanaa.

Täällä puistossa tapasin myös Daven, amerikkalaisen eläinlääkäriassistentin joka tällä hetkellä matkustelee ympäri Eurooppaa ja vierailee eri koiratarhoilla. Hän oli ollut Sibiussa kaksi kertaa aikaisemmin, mutta kertoi että hänen oli pakko palata vielä kolmannen kerran tapaamaan näitä fantastisia ihmisiä Animal Lifessa. Ensimmäisen kerran hän kävi toukokuussa kun järjestettiin suuri sterilisointikampanja, amerikkalaisen eläinlääkärin Rickin kanssa. Tämä eläinlääkäri opetti muutaman päivän ajan nykyaikaisia sterilisointimenetelmiä Romanialaisille eläinlääkäreille. Otilia, Andreea ja muu porukka oli paikan päällä auttamassa, ja sai samalla sterilisoitua kymmenkunta omista koiristansa. Muun muuassa Tri Rick opetti romanialaisille miten käytetään niin sanottua sterilisointi koukkua, välinettä jolla voi sterilisoida paljon pienemmällä toimenpiteellä kuin ennen. Pidin Davesta, hänen kanssaan on mukava jutustella ja hänen sydämensä palaa samoille asioille kun meidänkin sydämet.

Dave

Lisää kuvia adoptiopäivästä:

	Otilia keskustelee koirista.

Andreea ja Bogdan.

	Susann ja ProTV:n kameramies.

Andreea ruokkii kulkukoiran.

Muutaman tunnin päästä pakkasimme koirat ja muut tavarat ja lähdimme kohti koiratarhaa. Otilia ja Andreea varoitti minua, ettei saisi olla liian korkeita odotuksia, heidän tarhansa kun on todella alkeellinen. Tarha oli kuitenkin hyvin positiivinen yllätys! Koirilla on paljon tilaa, yritetään pitää paikat siistinä ja ennen kaikkea, siellä ei ollut liikaa koiria. Tämä kun on yleensä suurin ongelma Romanian koiratarhoissa nykypäivänä. Animal Life:n tarhalla asuu noin 70 koiraa, mutta tavoitteena olisi noin 50. Syy siihen että tarhalla on tällä hetkellä liian monta on ”pentusesonki”, joka kestää keväästä syksyyn asti. Jos kadulta löytyy pentu sitä ei voi jättää kadulle, se kuolisi sairauksiin, nälkään tai ennen kaikkea liikenteeseen. Pennuilla on oma pieni ”mini-tarha” jonka he jakavat kissanpoikien kanssa. On todella helluisen näköistä kun koiran- ja kissanpennut syövät samasta kulhosta. Susann vietti suurimman osan ajastaan juuri pentujen kanssa.

	Susann pentutarhassa.

Ensin meidät esiteltiin Elenalle, naiselle joka asuu asuntovaunussa tarhalla ja hoitaa koiria. Hän oli aikaisemmin koditon ja vaelteli katuja pitkin koiriensa ja kissojensa kanssa yrittäen löytää heille kaikille ruokaa. Animal Life tarjosi hänelle asuinpaikan (vaikka hyvin alkeellisen sellaisen) sekä ruokaa ja palkaa jos hän hoitaisi tarhan koiria. Yksi Animal Lifen tavoitteista on voida rakentaa pieni talo Elenalle jossa olisi sähkö ja juokseva vesi, antaakseen hänelle paremmat elinehdot. Pienet puutalot, jotka muistuttavat parakkeja, eivät maksa Romaniassa paljon, mutta ongelma tänä päivänä on ettei voida ostaa mitään ennen kuin tiedetään minne se sijoitetaan. Animal Lifen on nimittäin vähitellen muutettava nykyiseltä paikaltaan, koska tontin omistaja aikoo myydä tonttinsa.

Elenan koti.

Aloin katsella koiria jotka voisivat sopia adoptioohjelmaamme. Otilia ja Andreea tuntevat tietysti koirat kuin omat taskunsa ja he pystyivät poimimaan niistä todella hyviä ehdokkaita, kaikki hyvin sosiaalisia ja mukavia. Dave kulutti aikaansa yrittäen kesyttää muutamia kolmen kuukauden ikäisiä pentuja jotka olivat hyvin arkoja, hänen kärsivällisyys on valtava. Hän istui vaikka miten kauan heidän luonaan, puhui heille ja antoi heille namupaloja, ja hitaasti, hyvin hitaasti heidän luottamus kasvoi.

Daven pennut.

Kun kello oli vähän yli viisi lähdimme tarhalta. Olimme menossa toiseen pensionaattiin: Pensionea Lion, jossa asuisimme seuraavat kaksi yötä. Pensionaatti oli hyvin kodikas, huoneet olivat mukavat ja isännät iloiset. Isäntäpari oli vähän vanhempi pariskunta jonka kanssa pystyimme (Susann) kommunikoimaan ranskan kielellä.

Pensionea Lion.

Anca tuli hakemaan meidät kun oli päivällisen aika. Tällä kertaa menimme sport-henkiseen ravinotaan; joka paikassa oli suuria tv-ruutuja ja ruokalistakin liittyi eri urheilulajeihin. Tilasin taas pizzan ja yllätyin kun sain pizzan ilman tomaattikastiketta – se tuli eri kupissa. Vähän ajan kuluttua Dave ja Sanda liittyi seuraamme. Sanda on myöskin aktiivinen eläinsuojeluun Sibiussa, ja hänellä ja Davella on pieni romanssinpoikanen meneillään hänen edellisestä käynnistä alkaen. Meillä oli todella mukava ilta ennen kuin palasimme pensionaattiin keskiyön paikkeilla.

Andreea, Jenny, Susann, Otilia, Dave ja Sanda.	Otilia ja Dave.

Seuraavana päivänä tapasimme Andreean ja Daven supermarketin ulkopuolella klo 11. Olimme menossa ostamaan ruokaa koirille, ja myös itsellemme päivää varten. Supermarketti oli uusi ja valikoima laaja, ja koiranruoan lisäksi ostimme suuren määrän juomia – aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta ja asteita varjossa oli noin 30.

Susann meni heti pentujen luo ja Dave ryhtyi täyttämään tarhan edessä kulkevan tien kuoppia. Itse jatkoin koirien arviointia Andreean kanssa. Koirat olivat todella fantastisia. Andreea hämmästyi kuin kuuli että myös koirat jolta puuttuu silmä tai joilla on on muita puuttumia voivat löytää hyvän kodin Suomessa – Romaniassa kukaan ei tahdo sellaista koiraa.

Andreea jakaa namuja.

Tarhalla on sokea koira nimeltä Teri, joka on nyt mukana kummi-ohjelmassamme. Andreean tuttu tapaa kirjoittaa artikkeleita eri koirista paikalliseen lehteen yrittäen siten löytää heille koti, ja tänä päivänä oli ollut juttu Teristä lehdessä. Kolme perhettä oli ottanut yhteyttä ja oli kiinnostuneita. Andreea ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Paras perhe valittiin ja he tulivat tarhalle tapaamaan Teriä. Kaikki meni hyvin ja Teri sai muuttaa uuteen kotiinsa.

Vain tuntia myöhemmin soi puhelin. Teri pitää hakea uudestaa kodistansa heti, koska hän oli käynyt perheen kissan kimppuun. Joten ei auttanut muu kuin lähteä hakemaan Teri, ja hän oli taas koira ilman toivoa. Mutta, hän viihtyy tarhalla ja liikkuu vaivatta omassa pikku aitauksessansa.

Tarhan yläpuolella kiersi muutama haukka etsien ruokaa. Seisoimme jonkin aikaa ihailemassa näitä kauniita lintuja. 18-maissa keräsimme kamppeemme ja sanoin hyvästi kaikille koirille, erityisesti Ursulle joka oli minulle erikoisen tärkeä. Elena heilutti iloisesti kun lähdimme tarhalta pois.

Susann oli tuonut mukanaan laukullisen vaatteita ja leluja jonka tuttu Suomessa oli lähettänyt pastorille joka asuu lähellä Sibiuta. Hän oli kahden lapsensa kanssa tullut junalla kaupunkiin ja meidän piti tavata heidät puistossa Sibiussa. Ja niin tehtiin. Pastori oli hyvin mukava mies joka kehotti meitä jatkamaan työtämme. Valitettavasti emme ehtineet jutella niin kauan koska heidän junansa lähti 19-maissa.

Tarpeellisen suihkun jälkeen Otilia tuli hakemaan meidät taksilla ja lähdimme syömään päivällistä. Ajoimme samaan puistoon jossa olimme ollut adoptiopäivänä ja istuimme alas hienolla ulkoilmaterassille. Siellä join varmaan parhaan virvokkeen mitä olin ikinä maistanut. Limonadi on tehty oikeista puristetuista sitruunoista ja appelsiineistä johon on lisätty hieman sokeria ja vettä. Todella hyvää! Koska oli meidän viimeinen iltamme istuimme kauan ja keskusteltiin yhteistyötämme, koiria, eläinsuojelua yleensä sekä kaikenlaista muuta taivaan ja maan väliltä. Kun oli aika sanoa hyvää yötä, hyvästelimme Otilian koska häntä emme näkisi seuraavana päivänä sillä hän oli töissä.

Oli tarkoitus että Andreean piti tulla kanssamme Bukarestiin koska hän oli menossa sinne työmatkalle, mutta hän sairastui seuraavana päivänä. Näimme hänet vain nopeasti supermarketissa jossa ostimme hieman eväitä matkaa varten sekä Romanialaista viiniä. Andreea auttoi meitä myös tankkaamaan kotimatkaa varten. Sanoimme hyvästi ja aloitimme pitkän ajomatkan kohti Bukarestiä. Susannkin ajoi pitkän matkan tällä kertaa ja sain mahdollisuuden ihastella luontoa ja ottaa hieman valokuvia.

Marjamyyjiä tien varrella.

Kauniit maisemat.

Jäimme taas kiinni pitkään autojonoon, ja tällä kertaa saimme viettää aikamme seuraten muutamia koiria jotka etsivät ruokaa kontin ympäriltä. Yksi niistä ontui todella pahasti ja toisella oli syyhytauti. Tätä oli vaikea katsella, mutta Susann heitti heille hieman ruokaa. Kun olimme ajaneet vähän matkaa näimme nartun jolla oli monta, varmasti seitsemän-kahdeksan pentua, autiolla parkkipaikalla, keskellä ei mitään. Emme ehtineet pysähtyä, vain meidän oli jätettävä ne sinne. Ja mitä olisimme voineet tehdä? Se mikä satuttaa eniten on etten tiedä mihin narttu voisi mennä – parkkipaikan ympärillä kun oli vain metsää, ja tiellä oli paljon liikennettä. Tämä on se vaikein asia Romanian matkojen kanssa, kaikki kärsimys mille ei voi tehdä mitään.

Ontuva koira.

Perillä Bukarestissa tankkasimme vielä kerran, palautimme auton lentokentällä, suoritettiin check-in sekä odotimme että pääsisimme lentämään kotiinpäin. Olimme kai molemmat aika väsyneitä ja molemmilla oli pää täynnä ajatuksia, koska istuimme suurimman osan ajasta hiljaa. Kuin lopulta pääsimme Suomeen ja aloitimme matkan kotiinpäin, kello oli 23.30 mutta onneksi olimme kuitenkin sen verran pirteitä että pystyimme ajamaan. Kello 5 seuraavana aamuna olimme lopulta kotona ja kun pistin pääni tyynyyn niin ajatusprosessi lähti käyntiin. Tunnen itseni todella etuoikeutetuksi kun olen saanut käydä näiden ihmisten luona, ja jakaa heidän arkensa. Tulen aivan varmasti vielä palaamaan sinne.

Jenny Vestlund - 22.8.2008