Sitten meitä oli kaksi

Hei rakkaat ystävät ja ihailijani! Taas on aikaa vierinyt siitä, kun viimeksi olen päivittänyt teille koiramaisia kuulumisiani. Joulupukki tuli ja meni todeten minun olleen jälleen kerran maailman kiltein pieni romanialainen, ja joululomalla kävin valloittamassa pari tunturia Suomen Lapissa. Mutta tiesittekö, että minulla on nyt myös sisko?

Minä, Onni, olen kokenut elämässäni jo paljon. Myös paljon pahaa. Kaikki muuttui, kun muutin Suomeen. Tulin ainoaksi lapseksi perheeseen, joka kaipasi koiraa. Koska minä kaipasin perhettä, juttu oli sillä selvä. Yli vuoden ajan totuin olemaan äidin pikku kullanmuru, isän silmäterä, kaikkien hemmottelema lapsi.

Eräänä myrskyisenä lokakuun päivänä kaikki sitten muuttui. Muistan, kuinka kävimme aamulla pitkällä metsälenkillä ja olin onnellinen. Juoksin nopeammin kuin tuuli ja lensin kevyemmin kuin puun lehti maahan kaatuneiden puunrunkojen yli. Minulla oli hauskaa, enkä voinut kuvitella minkään uhkaavan onneani! Mutta kun palasimme metsästä, minut vyötettiin autovaljailla kiinni auton takapenkkiin ja vietiin lentokentälle.

Siellä katsoin kauhusta kankeana, kuinka äidille, minun äidilleni, ojennettiin musta kassi. Äiti avasi kassin ja sieltä pisti esiin valkoinen koiran pää. Ja millainen pää! Korvat olivat jättikokoiset, silmät naurettavan suuret ja tummat kuin merenpohja, kirsu mustaksi plankattu. Otus aukaisi kitansa ja näytti minusta ihan lohikäärmeenpoikaselta. Äiti pudotteli sen suuhun lihapullan palasia ja se nieli niitä pohjattomaan nieluunsa niin kuin ei olisi aiemmin ruokaa nähnyt.

Minä ja lohikäärme

Äiti vei kassin penkille ja kampesi lohikäärmevauvan ulos kassista. Silloin minä muistin, kuinka minäkin, Onni, kerran kuoriuduin samalla tavalla kassista tällä samaisella lentokentällä, vieläpä saman Pian kädestä, joka nyt ojensi tämän hirviön äidilleni. Pia kumartui katsomaan kassia ja sanoi: ”Tämä on ihana!”

Phui, kuinka minua etoi! ”Ihana!” Pah!

Jos haluatte tietää lohikäärmevauvan ulkonäöstä tarkemmin, voin antaa teille vaikka ohjeet, kuinka sellainen tehdään:

- Vaivaa iso pullataikina. Pyörittele siitä valtavan pitkä pötkylä ja sijoita pötkylän päihin kaksi jalkaa kumpaiseenkin.

- Lisää toiseen päähän taikinasta muotoiltu pitkä piiska, joka nousee pötkylän selän päälle kippuralle. Toiseen päätyyn lisätään päätä ja kaulaa esittävä möykky.

- Kauli taikinasta ohuet, valtavan kokoiset luppakorvat. Silmiksi kiinnitä jättikokoiset luumut. Koska kyseisen olion kirsu on ajan kuluessa vaalentunut, aidoimman tuloksen saa tätä nykyä sijoittamalla kuonon päähän punaisen viinirypäleen.

- Ripottele pötkylään ohut kaneliharso. Jätä pötkylän ääripäät, hännänpää sekä kuono ilman kanelia.

- Kypsytä hiljalleen lämpimässä peittojen alla.

- Ei ole tarkoitettu nautittavaksi sisäisesti, vaan silmänruuaksi (inttää äiti).

Niin se alkoi, elämäni kolmas vaihe. Siitä lähtien meitä on ollut kaksi.

Miltä luulette minusta tuntuneen, kun yhtäkkiä minun ikiomalla sohvallani pötköttelikin uusi koira? Miltä tuntui, kun lattialle jääneen leluni saattoikin napata suuhunsa joku toinen, joka ei ollenkaan osannut kohdella leluani sen vaatimalla tavalla? Miltä tuntui, kun ulkopuolinen tunkeutui minun kotiini, nappasi aktivointipalloni lattialta ja mussutti suuhunsa tasan tarkkaan jokaisen sieltä putoavan herkkupalan, joka oli tarkoitettu minulle? Miltä tuntui, kun äidin kainaloista vain toinen oli yöllä vapaa? Miltä tuntui, kun kadulla vastaan tulevat ihmiset käyttivätkin yhtäkkiä monikkomuotoa kehuessaan äidin koiria suloisemmaksi kuin mitä ovat ikinä nähneet?

Suoraan sanottuna minusta se tuntui KIVALTA. Myönnän toki ensijärkytykseni. Mutta sitten oivalsin, että nyt minulla on kaveri, joka ymmärtää, että parhaissa leikeissä hampaat kolisevat vastakkain ja jonka jälkeen ollaan kuolaisia ja puuskutetaan. Minulla oli taattua koirapuistoseuraa ja joku, joka lämmittää kylkeäni silloinkin, kun äiti ei ehdi.

Elämä Ilona-siskoni kanssa ei silti ole mikään helppo nakki. Ilona on ekstrovertti luonne, vulgääri hedonisti ja draama queen, aina vikisemässä ja mankumassa. Jos sen varvas on vähän pipi, se vollottaa enemmän kuin eräs nimeltä mainitsematon komea romanialainen urho ollessaan kaksiraajahalvaantunut. Äiti teki ihan oikein, kun antoi minulle nimeksi Onni, koska onnellisuus vaatii syvällisyyttä, pohdiskelua ja filosofista otetta elämään, Ilona taas on kuin mikä tahansa pinnallinen ilolintu, aina iloinen ja ”mitäkivaatänääntehdään”-tuulella.

Siinä missä minä yritän parhaani mukaan päästä kyläilemään kirkoissa ja kirjastoissa, Ilona pyrkii Primulan ravintolaan ja muotivaateliikkeiden alennusmyynteihin. Viimeksi eilen hyppäsin häpeästä lumikinokseen, kun Ilona Esplanadin puistossa nousi roskista vasten ja haisteli sen sisältöä! Ihan niin kuin kotona ei ruokaa saisi! Ilona onkin silti melkein maalta lähtöisin, se on syntynyt kadulle jossain päin Cernavodaa. Minä olen sentään aina ollut pääkaupungin poikia.

Eikä se kahden elämän yhteen hitsaaminen ole muutenkaan niin mutkatonta. Siksi päätimmekin Ilonan kanssa hankkia yhteisiä harrastuksia. Olemme kasvattaneet yhdessä nenäpunkkeja, jotka äiti sitten julmasti tappoi. Sen jälkeen keksimme uuden harrastuksen, haukkumisen. Tai siis olenhan minä ennenkin haukkunut, mutta Ilonan kanssa se tuntuu niin paljon merkityksekkäämmältä. Haukkuminen alkoi ihan viattomana hupina. Kerroimme jokaiselle karvanaamalle, jos ei habitus meitä miellyttänyt. Pikkulapsille meidän oli tapana sanoa, että opettele liikkumaan niin, ettemme pelkää sinua. Mutta jossakin vaiheessa homma ajautui vähän käsistä, meistä tuli pörisevä ja pärisevä parivaljakko, eikä lenkkeilyyn ja ulkoiluun kuulunut muuta sisältöä kuin haukkuminen.

Yhtenä iltana äidiltä meni meihin suorastaan hermot. Me vain haukkua räksytimme kaikelle liikkuvalle ulkona, koska siitä oli tullut meidän tapamme, ja kun tulimme takaisin sisään, äiti vain laski ruokakupit maahan eikä puhunut sanaakaan. Yleensä me aina leikitään, kun tullaan sisälle, ja äiti toivottelee hyvää ruokahalua ja muuta sellaista. Nyt äiti pihisi kiukkua eikä leperrellyt meille ollenkaan.

Kun olimme Ilonan kanssa täyttäneet pötsimme, huomasimme äidin menneen jo nukkumaan. Niinpä minä otin yhden määrätietoisen loikan ja käperryin äidin kainaloon tyytyväisesti huokaisten. Perässä tuli Ilona, joka pomppasi sängylle ja sen jälkeen äidin naamalle yrittäen oikeasti mahtua kokonaisena äidin suuhun. Kun se ei ihan onnistunut, Ilona asettui äidin kaulan ja rinnan päälle makaamaan loppuyöksi. Niin että suloisia ja herkkiä koiria me olemme molemmat, toteutamme tunteitamme vain hieman eri tavalla.

Joululomalla aloimme Ilonan kanssa funtsia, että haukkuminen ei ehkä ole maailman kehittävin yhteinen harrastus. Olemmekin hiljentyneet melkoisesti marraskuusta, vaikka koirien on tietenkin joskus kommunikoitava keskenään muullakin kuin hännällään! Sen äiti hyväksyy ja nykyään saammekin aika mukavasti nameja naamaan, kun osaamme ohittaa koirat, lapset ja pyöräilykypäriä käyttävät aikuiset (mitä ne oikein luulevat olevansa?!) pitäen mölyt mahassamme.

Ennen kuin lopetan, äiti muistuttaa minua varoittamaan kaikkia, joilla on uusi koira talossa: ”Älkää päästäkö koiraa käyttämään sänkyä vessanaan!” Ilonan kanssa kävi niin, ja siitä aiheutuu melkoisesti vaivaa. Kaikki alkoi siitä, kun oltiin mummilassa ja Ilona haistoi kissantuoksun sängyssä. Nyt Ilona on siistinyt tapansa siltä osin, tiedä mikä siihen sitten auttoi. Minulle ei tulisi moinen moukkamaisuus mieleenkään, mutta senhän te jo tiedättekin.

Siitäkin huolimatta en toivonut jouluna, että joulupukki veisi Ilonan pois, vaan ainoastaan että joulupukki antaisi Ilonalle aivot. Ehkä ne hiljalleen kehittyvät, joulupukkikaan ei selvästi osaa taikoa...

Sitä odotellessa hauskaa ystävänpäivää, ystävät!

Toivoo, Onni, lohikäärmevauvan isoveli

Loppuun pieni kuvagalleria minusta ja siskostani: