Tiinan matka 5-7.12.2009 | Kodittomien koirien ystävät

Joulukuun alussa tekemäni koiranhakumatka Romaniaan alkoi lauantaiaamuna kello 5.15, jolloin taksi haki minut kotoa. Lentokentällä hain koiraboksit säilytyksestä ja tsekkasin itseni ja laatikot koneeseen. Sen jälkeen jäi vielä mukavasti aikaa odotella seitsemältä tapahtunutta lähtöä.

Lennot ja koneen vaihto Frankfurtissa sujuivat hyvin. Bukarestiin laskeuduimme kahden maissa iltapäivällä. Kentällä minua oli vastassa Marcel, joka toimi kuskinani Cernavodaan. Hän ei juuri puhunut englantia, mutta Andreea soitti minulle heti matkan alussa ja kertoi käytännön asioista.

Ensimmäisen irtokoiran näin jo parin minuutin sisällä matkan alkamisesta. Bukarestin roskaisissa tienpientareissa ja moottoritietä ympäröivässä tasaisessa peltomaisemassa ei ollut juuri katselemista, joten ”viihdytin” itseäni matkan aikana laskemalla irtokoiria.

Yhteensä koiria (joista osa saattoi kyllä olla jonkun omistamia) näkyi matkalla 22, suurin osa Bukarestin päässä. Kun pääsimme Cernavodaan, lopetin laskemisen, sillä siellä koiria näkyi jälleen joka puolella.

Save The Dogsin asunto oli viihtyisä ja siellä kanssani asusti kaksi seurallista kissaa. Mustavalkoinen oli hyväkuntoinen ja lihaksikas, mutta punatabby-valkea vaikutti kovin flunssaiselta. Kuulin myöhemmin Andreealta, että sen toinen sierain vuotaa synnynnäisen epämuodostuman takia.

Sunnuntai-aamuna kävelin tarhalle Andreean ohjeiden mukaan Cernavodan keskustan läpi. Vaikka kaupungissa on vain noin 20 000 asukasta, se on mielestäni varsin elävä verrattuna samankokoisiin tai puolet isompiin suomalaiskaupunkeihin.

Tarhan pihaan saapumiseni ei jäänyt huomaamatta keneltäkään, sillä sain aikaan melkoisen haukkukonsertin. Huomasin heti tarhan ulkolaidalta oman suosikkini sivuilta, Sugar-nimisen colliesekoituksen näköisen otuksen veljineen. Jatkoin kuitenkin matkaani tarhan portille.

Tarhalla ei ollut englantia puhuvia henkilöitä, mutta vietin siellä jonkin verran aikaa lukuisia koiria tervehtien.

Osa koirista oli todella seurankipeitä, kuten nämä vaaleat noutajan oloiset koirat.

Joukossa oli myös paljon sellaisiakin koiria, jotka eivät tehneet suurta numeroa itsestään. Zara-niminen vanhempi jalkavikainen narttu sai minut surulliseksi katseellaan, mutta kotona huomasin että se oli samana päivänä varattu Ruotsiin Hundhjälpenin kautta. Parrakas koira oli hiljainen ja vaatimaton, mutta heilutti häntäänsä kun juttelin sille.

Vaalea vammautunut koira kuuluu tarhan vakiokalustoon. Sue-niminen koira on jo Ruotsissa.

Näillä pennuilla oli hauskat leikit menossa tarhan pihalla.

Yleiskuvaa tarhasta. Kopin katolla seisovan kuvankauniin ruskean koiran tunnistin kotona nettiin päästyäni kummikoira Cerebeliksi.

Lopuksi kävin vielä tervehtimässä suosikkiani Sugaria. Tyttö vaikutti ihanalta, uteliaalta ja hiljaiselta. Toisin kuin veljensä se ei haukkunut minua ollenkaan ja tuntui muutenkin kivalta ja harmittomalta koiralta. Kuvissa Silena, Shadow, Tiberio, Sugar ja Sherlock.

Takkuinen koira ja kovasti hymyilevä kaveri oleskelivat tarhan edustalla.

Kotimatkalla näin joen rannassa yksinäisen hevosen. Huomasin sen olevan kytketty kiinni vasta kun kävelin lähemmäs. Kissoja näkyi myös paljon. Jotkut niistä taisivat olla STD:n asuntoa vastapäätä sijaitsevan talon pohjakerroksessa asuvan perheen hoidossa, tosin ainakin enimmäkseen ”ulkoruokinnassa”.

Maanantaiaamuna ajoimme Andreean ja Mariuksen kanssa Bukarestiin koirat (Sony, Pandora, Tumorica ja Porta) pakettiauton tavaratilassa. Lentokentällä koirat herättivät uteliaisuutta erityisesti ruotsalaisessa naisessa ja italialaisessa miehessä, joille tämänkaltainen toiminta taisi olla uusi asia.

Kaikki koirat saatiin pienten vastoinkäymisten jälkeen kirjattua koneeseen ja kotimatka saattoi alkaa. Suomen kamaralle päästiin ilmeisesti suuremmitta traumoitta ja heti tullin jälkeen vastassa olivat yhdistyksen lentokenttävastaava Minna ja koirien uudet omistajat sekä kotihoitajat.

Mitään kovin surullista en onneksi matkan aikana nähnyt, meikäläisestä poikkeavaa eläintenpitokulttuuria kylläkin, hyvine ja huonoine puolineen.

Kaduilla maleksivat koirat minun oli helppo ohittaa, sillä ne olivat enimmäkseen hyväkuntoisia ja jotkut jopa onnellisen oloisia, ainakin vielä noin syksyisen lämpimillä keleillä. Vain yhdellä bukarestilaiskoiralla näkyivät kylkiluut.

Katukoiria uhkaavat monet vaarat, eikä vähiten paikallisten viranomaisten toistuvat päätökset niiden hävittämisestä. Myös liikenne vaatii uhrinsa. Tiellä makaaviin raatoihin suhtauduin kuitenkin samalla tavalla kuin Suomessa yliajettuihin kettuihin ja supikoiriin. ”Yksi vähemmän”, ajattelin jonkun kohdalla, toivoen että loppu oli tullut nopeasti.

Kaiken kaikkiaan reissu oli minulle avartava kokemus ja voin suositella tarhalla käyntiä kaikille kiinnostuneille.

Tiina - 11.1.2010